Sairaalakertomuksia

Where am I? Anonyymissa hotellihuoneessa? – Ei, vaan sairaalassa tiputuksessa. Toisessa kädessä on tippa ja toinen käsi kirjoittaa. Miten tähän tultiin? – Kerron siitä kyllä, mutta mennään ensin siihen millaista oli tätä ennen. (Vietnamista taas toisella kertaa, kun ajankohtaisemmat aiheet on käsitelty.)



Villalta lensi neljä kaveria Australiaan ja me jäimme Jassin kanssa kahden taloon. Heillä oli kohteena Darwin ja jo lentokentällä oli kysytty, että miksi ihmeessä. ”Mitä te tänne tulitte?” ”Ei täällä ole kaverit mitään nähtävää!” ”Tiesittekö te, että täällä on nyt SADEKAUSI?” Aussivirkailijat olivat tuijottaneet neljää blondia suomalaista raapien suuria aussipäitään. ”Noin vähän matkatavaroita?” ”Tulitte tänne neljäksi päiväksi Suomesta asti?!” Sitten enää vakava toivotus: ”Good luck”.

Joka tapauksessa Darwin oli kuulemma ollut mahtava. Samalla se oli ollut vähän kuin Suomi, omassa rinnakkaistodellisuudessaan tuolla alhaalla. Ihmiset olivat olleet lihavia ja vaatimattomia, heitä ei ollut kuin muutama satatuhatta koko cityssä, tiet sellaisia että tekee mieli vuokrata auto, roskat kierrätetty, julkiset kulkeneet ja kaikkialla oli ollut kovin hiljaista ja rauhallista. Paitsi että se oli Australia. Siellä he pitivät sylissään vauvakrokotiileja. Söivät krokotiileja (ymmärsin, ettei niitä samoja vauvoja).  Lämpöä oli 30 celsiusta. Ja kaikissa olutpulloissa oli kierrekorkit.

Lähirannalle kokoontuvat paikalliset sunnuntaisin.

Ja tämä ranta onkin pyhitetty hindumenoihin, josta varoittavat kyltit. 

Sillä aikaa täällä Balilla maattiin rannalla, venyttiin joogassa, kuljeskeltiin Seminyakin kaupoissa ja kahviloissa ja vaelleltiin Ubudin kaduilla... Australia olisi ollut mahtava, mutta kallis enkä halunnut päätyä finanssiongelmiin. Olemaan ihmisenä eräänlainen Kreikka. Balikin on kuitenkin aika kiva paikka viettää aikaa. Balilla oli myös Jason Mraz pitämässä konserttia Nusa Dualla, mistä kuulimme kivan pikku sattuman kautta. Loppuunmyytyyn konserttiin saatiin liput ja se oli täydellistä. Kaikki oli oikeastaan aika täydellistä.

Yöt satoivat ja jyrähtelivät. Välillä huoneeseen syttyivät valot salaman ajaksi. Päivät olivat silti kauniita, kuuman kosteita niin kuin ne vain sadekaudella ovat. Mraz esiintyi balilaisten temppelirakennusten ja palmujen ympäröimänä. Lavalla oli kaksi miestä, kitara ja pieni rumpu eikä siinä tarvittu muuta. Lipussa luki pienellä fontilla ”You’re loved”.

Tässä kohtaa taxi odotti jo pihassa, mutta aina on aikaa ottaa yksi kuva.

”Vesi nousee huoneeseen”

Nyt on sadekausi. Ottaen sen huomioon on hyvin mahdollista, että sataa. Voisi jopa sanoa, että se on todennäköistä. Kertokaa se niille ystävillenne, jotka ovat täällä vaihdossa ja valittavat facebook päivityksissään, joita ilmestyy kuin sieniä sateella. Pari viikkoa sitten tuo kaikki vain yltyi myrskyksi, mikä oli saako sanoa - jännää. Olen ajanut beeseissä sadehousuissa ja – takissa huppu päässä kypärän alla paikoissa, joissa ei enää tiedä ovatko ne tietä vai joenuomaa.  

Tiet alkavat tulvia Balilla hyvin nopeasti. Palmut kaatuilevat jokiteille, kun kaikki käy kunnolla villiksi. Tuolla vedessä kulkiessa tuli mietittyä, että mitä kaikkea siellä seilaakaan vastaan. Äidin muistuttaessa eräästä Ylen ohjelmasta, jossa nuori mies kuoli Thaimaassa, tulin ajatelleeksi varpaankynttäni joka oli juuri irronnut. Mitä kaikkia tauteja tuolla väijyykään?

Parveke unettomana yönä.

Tulviminen ei ollut ainoa sateiden seuraus. Ukonilmat ovat olleet jotain käsittämättömiä. Olen nähnyt monta kertaa taivaan repeävän. Jyrähtely ei jäänyt vain ääneksi, vaan maakin tärisi välillä. Autojen varashälyttimet huusivat kuorossa. Villalla uima-altaan vesi nousi nousemistaan, mutta sitä pystytään säätelemään. Toisin oli parvekkeeni laita (olen ominut tuon tilan, siksi pääte "ni"), jossa vesi ylti seitsemään senttimetriin helposti. Mietin siinä nukkumaan mennessä, saako yöllä nousta vielä äyskäröimään, ettei vesi tule sisään. Pidän sateen äänestä yli kaiken. Täällä se ei vaan enää ole ollut pelkää musiikkia. Se on ollut korvia vihlovaa huutoa ja puhelimessa on pitänyt huutaa sen huudon yli.

Tämä vuodenaika on tuonut myös eläimet taloon. Ihan niin kuin niitä ei muutoinkin vierailisi… Istuin joku aamu Jassin kanssa sohvalla kahvikuppien kanssa katsomassa uutisia, kun Kana käveli olohuoneeseen. Hän katsoi meitä hetken, paapatti jotain, ja käveli pois. Sama vieralija on ajetettu täältä ennenkin pois Kukko Pärssisen seurassa. Sammakoiden määräkin on kasvanut. Ja liskojen ja niiden joilla on siivet. Kaikenlaiset ötökät ryömivät koloistaan, jättävät entiset kotinsa ja muuttavat meille. Jääkaapin takana asuu mörkö. Mutta se ilmestyy aina välillä pelottelemaan sieltä. Sen ääni oli meille tuttu jo varhaisesta alusta.

Hello.

”Maybe ameeba?”

Eläimistä saankin rakennettua aasinsillan siihen, että sisälläni epäillään elävän pikkueläimen. Lääkärit siis eivät ole varmoja vielä, mutta ”Ehkä ameeba”. Maanantaina minulle iski koulussa todella huono olo. Niin huono, että makasin välillä käytävällä penkillä ja riisuin olkapäät paljastavalle paidalle (siitä hyvästä voidaan heittää koulun muurien yli, teoriassa). Ajoin suorinta tietä kotiin, vaikka olisi pitänyt käydä tankilla ja vaikka missä. Menin huoneeseeni ja aloitin siellä matkan, joka kesti monta päivää. Tämä on ollut ehkä yksi elämäni kivuliaimmista viikoista. Vatsatauti, jatkuvat oksentamiset, kuume, pääkipu, niskakipu, sietämätön vatsakipu… Kaikki yhtä aikaa ja lähes koko ajan.

Päivän lehti, päivän pussukat.

Kirjoitin viime kerralla blogissa rehvakkaasti, ettei vatsani ole kovin herkkä ja plaa plaa plaa. Sain tämän taudin/eläimen puhtaasti ironian vuoksi. Yleensähän kipu tulee aaltoina, nyt se on ollut pysyvä tila. Sitten eräänä päivänä se tila väisti ja tulin ulos huoneestani. Henna sanoi, että aivan kuin olisin ollut matkalla joissain. Olin ollut niin kauan poissa. Sairaalassa kuitenkin käytiin hakemassa yhdeksää pilleriä päivään ja nestemäiset lääkkeet päälle. En mielelläni käy sairaaloissa. Olen käynyt siellä lähinnä vain katsomassa ihmisiä, joita ei sitten enää olekaan ollut katsottavana.

Olikin kokemus olla indonesialaisessa sairaalassa, jossa huoneessa oli ehkä viisitoista hoitajaa ja lääkäri. Kaikki eivät kyllä olleet hoitajia, vaan jotain heidän kavereitaan tai ohikulkijoita, jos siitä menosta jotain voi päätellä… Valtava naurunremakka ja härdelli oli käynnissä koko ajan. Se nyt ei tosin ollut yllätys. Balilla saatan kauppakeskuksessa kävellä jonossa viidentoista myyjän perässä ja silti joka vaaterekille riittää vielä vähintään yksi myyjä ja kassoille tietysti aina se viisi ainakin. Työnteko onkin hauskan näköistä joka asiakaspalvelualalla ja työkavereiden kanssa hengailu aika kovassa roolissa. Kukaan ei ole kireä ja kaikilla on aikaa jäädä juttelemaan mukavia. Minua piikittäneet mies ja naishoitaja kikattivat siinä samalla keskenään koko ajan ja heiluivat neulojensa kanssa, että siinä kohtaa tämä ”hauska” systeemi ei ollut niin kiva.

Toipilas

Olin katsonut kaksi ensimmäistä kautta How I Met Your Mother tv-sarjaa pariin päivään, ja kun jaksot loppuivat, iski ikävä ystäviäni ”Barneyta” ja muita. Ja ikävystyin. Toki kaipasin myös oikeita kavereitani, mutta olivat kuka Jakartassa kuka kuntosalilla. Niinpä otin tuona lääkärissäkäyntipäivän iltana skootterin ja kiertelin vähän Seminyakissa lempivintageliikkeissäni katselemassa. Vatsaan vain sattui niin paljon, että pysähtelin koko ajan. Sitten istuin johonkin muusikoiden iltaan ja jäin paikalliseen seurueeseen. Hymyilin, juttelin, nauroin, mutta kipu kasvoi taas niin kovaksi, että oli pakko jättää se mielenkiintoinen taiteilijoiden seura.  Kun olin oksentanut taas yön, myönnyin viimein kirjautua sairaalaan.

Kattohuoneistossa.

Ja tässä nyt olen. Huoneeni on neljännessä kerroksessa ja näen ikkunasta Denpasarin kattoja ja katuja. Balilla ei juuri ole näin korkeita rakennuksia (paitsi Kutalla, mutta mitä Balia se on), joten tämä on aika huikeaa. Ystäväni ”Barney” ja muut ovat palanneet kolmannen tuotantokauden myötä(!) ja TV:kin näyttää kuuttakymmentä kanavaa. Tämä on kuin hotelissa ja valitsen kolme ruoka-ateriaani listalta kuin ravintolassa. Ruoka maistuu jo ja se on täällä oikeasti erinomaista. Hoitajat vierailevat koko ajan ja kaikki hoito on ollut sittemmin oikein hyvää. Öisin he hiippailevat taskulamppujen kanssa huoneeseeni tarkistamaan, että tippapulloni on kunnossa. Siihenkin tottuu.

Arvio oli, että muutama päivä täällä maksaisi 20.000.000 Rp. eli vajaa kaksituhatta euroa. Tällaisia tilanteita varten on matkavakuutus ja näitä vakuutuksia sairaalat rakastavat. Seuraan uutisista ASEAN kokouksen tapahtumista Nusa Dualla ja sitä, miten Barack Obaman vierailu on sujunut. Katselen alas ikkunastani, ja mietin, vieläkö valtioiden päämiesten saarellaolo näkyy liikenteen tukkeutumisena. Mahdoton nähdä sitä täältä tornista käsin.  On vain noita kattoja ja taas kattoja. Välillä pieniä kujia.

Näytti siltä kuin tässä olisi lähdetty viemään vastasyntynyttä sairaalasta kotiin skootterilla.



Nyt olen taas kotona. Voin erinomaisesti ja ainoastaan harmittaa, ettei tullut ennemmin lähdettyä sairaalaan, jossa meni lopulta vain kolme päivää ja kaksi yötä. Olen tässä lääkärille menossa niin perus suomalainen mies (ei, tässä ei puhuta sen puolueen jäsenyydestä, josta ei saa enää käyttää nimitystä ”persu”), että menen vasta monen murahduksella ohitetun kehotuksen jälkeen. Spesialisti sanoi, että se ei ollut ameeba. En tiedä, mikä se oli, mutta se on poissa nyt. Voit sanoa sitä” bali bellyksi” lääkäri sanoi. Obama oli lähtenyt, kun matkustin pois sairaalasta ja kaikkialla oli kovin hiljaista. Viikko tähän meni, mutta nyt matka on ohi. Miten kivaa onkaan olla takaisin.