1. Kukkaron häviäminen. Vielä typerämpää kuin hukata lompakko, on hukata se täynnä kortteja, niin ja baarissa. Eikä siinä vielä mitään, mutta koko Lovinan matkan ajan Pohjois-Balilla pelkäsin, että tili on tyhjennetty. Miten tähän tultiin, on pitkä tarina, mutta kerronpa sen, että delfiinisafari tuli tehtyä vähän muissa maailmoissa. Kun sitten sain nestehukan ja oksensin kaksi päivää putkeen kaiken, myös veden, näytin jo sopivan askeettiselta buddhalaistemppessäkin. Moni varmaan katsoi, että tuopa tyttö on kulkenut kärsimyksen tietä kuin Siddhartha Gautama konsanaan. Siinä elettiin jännittäviä hetkiä takaisin villalla, kun tunnusluvut oli lyöty verkkopankkiin ja sivua ladattiin. Mitään ei ollut hävinnyt, mutta osaksi tuosta jännityksestä johtuen (ja nestehukasta jne.) voin fyysisesti pahoin vielä pari päivää.
Kukkaron löytyminen. Niin hukkasin rahapussini siis täysinäiseen yökerhoon, samaan josta olen jotain maininnut pommi-iskujen yhteydessä. Ei pitäisi olla mitään toivoa saada silloin sitä takaisin vai mitä olette mieltä? Jotenkin kummasti en ole elämäni aikana oikein vielä kadottanut mitään, mikä ei olisi jotain kautta palannut luokseni. Ja olen hukannut aivan liikaa asioita, jos totta puhutaan. Mutta aina vain hetkeksi.
Tällä kertaa eräät tutut pojat tulivat koulussa sanomaan, että olivat tavanneet eräällä rannalla erään miehen, jolla on minun kukkaro taskussaan. Miehen nimi olisi Josh ja hän olisi etsinyt minua opiskelijakorttikuvieni perusteella. Sattuman kauppaa kaikki se, miten hän on tullut jutelleeksi näille pojille. Miehellä ei vain olisi puhelinnumeroa, koska hänellä ei ole puhelinta, mutta hänet löytäisi rannalta joka päivä.
2. Maanjäristys. Olin Jassin kanssa nauttimassa kuntosalin herkullista aamiaista, kun maa alkoi järistä. Ensimmäisellä sekunnilla ajattelin vielä, että tämän idyllisen pihan takana on jokin työmaa ja nyt porataan kunnolla maata. Sitten kauttaus alkoi helistä ja ranskankirja putosi maahan. Sanoin, että ehkä meidän pitäisi poistua tästä hökkelistä. Henkilökunta tuli omasta rakennuksestaan ulos myös ja osa heistä pelkäsi kovin. Joku näytti itkevän. Järistys ei kestänyt kauaa. Miltä se tuntui? No valtavalta tärinältä se tuntui, yllättäen. Palasimme omalle paikallemme katoksen alle ja aamupäivä jatkui rauhallisesti. Myöhemmin saman kuntokeskuksen uima-altaalla koulukaveri käveli ohitse puhelin korvalla ja kertoi rauhoittelevansa äitiään Suomessa. Siinä vaiheessa tajusimme, että pitäisi varmaan soittaa kotiin. Ei voi tietää, mitä jossain Helsingin Sanomien etusivuilla jo lukee. Soittaessani ehdin sanoa, että täällä oli maanjäristys, mutta me olemme OK. Kesken lauseen loppui puhelimesta pre paid ja mietin, että toivottavasti siellä ei nyt huolestuttu.
Ystävämme kotona samaan aikaan kattotiilet olivat pudonneet alas ja omalla villallamme vesi lainehtinnut yli uima-altaasta. Kaupungilla olleet kaverit kertoivat, että ihmiset olivat juosseet kauhuissaan kaduille ja osan väestä oli vallannut paniikki. Miksi ei valtaisi, koska osa täällä asuvista on menettänyt kaiken hyökyaallolle. Nyt tsunamivaroitusta ei annettu. Uutispimento jatkui kuitenkin vielä siihen asti, että kotona pääsi nettiin. Kukaan ei tiennyt muuta kuin että tsunamiriskiä ei pitäisi olla. Kävimme syömässä ja joissain siinä kohtaa tuli jälkijäristys, mutta emme oudosti huomanneet mitään. Muut olivat kyllä tunteneet sen. Kuten myöhemmin saimme lukea ensimmäinen järistys oli noin 6.5 mangditudia ja sen keskus oli 130 kilometria Denpasarista syvällä meren alla. Kukaan ei kuollut, noin 50 ihmistä loukkaantui ja vavahtelu oli verrattain voimakas, vaikka maa täällä usein järiseekin.Neljän maissa iltapäivällä ajoimme Double Sixin rannalle etsimään Josh-nimistä heppua, jolla olisi minun kukkaro kaikkine kortteineen. Matkan aikana alkoi oikeasti vähän jännittää. Mitä jos vesi olisikin paennut ja ranta olisi tyhjä? Tarkkailimme liikennettä rannan lähestyessä eikä mikään vaikuttanut tavallisesta poikkeavalta. Paitsi tunnelma vai kuvittelinko sen vain? Ranta ei koskaan vielä ole ollut niin tyhjä ihmisistä, mutta meri oli paikallaan. Aloitimme kyselykierroksen tutuilta surfinopettajaveljeksiltä. He eivät tunteneet ketään Joshia eivätkä tunteneet vastaan tulleet tuolinvuokraajat tai hierojanaisetkaan. Jatkoimme kohti sitä paikkaa, jossa Josh oli tavattu. Ajattelin siinä, että tässä sitä kävelen Jassin kanssa rannalla Indonesiassa maanjäristyksen jälkeen etsimässä tuntematonta miestä, jolla olisi mun kukkaro. Ja mietin miten hullulta se kuulostaa. Sitten tuli joku joka tiesi Joshin. Ja sitten tuli hymyileväinen Josh. "Aree youuu Sari Susanja Gangjaass?" -Yes I am! Mies antoi nahkaisen lompakkoni ja siinä oli kaikki niin kuin pitääkin. Paitsi rahat, mutta siinä ei paljon menetetty. Taskustaan hän otti opiskelijakorttini, joiden avulla oli minua yrittänyt etsiä. Terima kasih, kiitos. Olin aika onnellinen.
3. Poliiseilta karkaaminen Lähdin viikolla Jassin ja Matiaksen kanssa ostoksille suurimpaan ostoskeskukseen täällä Balilla. Matka sinne kulkee moottoritietä, jonka varrella on usein poliisiratsioita. Indonesian poliisi on ihan helvetin (Ma´af, anteeksi vain) korruptoitunut ja turisteja sakotetaan tekaistuilla perusteilla liikennevaloissa ja missä vain. Sakot ovat satoja tuhansia ja uhkaukset viedä asemalle otetaan monesti todesta. Pojat ovat saaneet kerran sakot ja koulukaverit ovat raportoineet lukuisista sakottamistapauksista milloin milläkin verukkeella.
No niin eli siis ajoin Matiaksen ja Jassin välissä, kun poliisien pillit kävivät. Jassi pääsi ajamaan jonkun auton takana huomaamattomasti ohitse, mutta poliisit pysäyttivät minut ja Matiaksen. Huusin Matiakselle, että aja vain aja vain, mutta ei hän kuullut. Eikä siinä olisi ollut vaihtoehtoja oikeastaan, koska poliisit olivat moottoripyörillä ja heitä oli niin paljon, että joku olisi voinut lähteä perään. Olin inhottavan tietoinen siitä, että pyörässäni ei olisi rekisteriotetta, vaan pelkkä kopio. Omistaja oli sattumoisin hakenut tuon tärkeän paperilapun edellisenä päivänä ja antanut tilalle pelkän valokopion. Puhumattakaan ajokortin olemassaolosta... En ikinä sitten hankkinut kansainvälistä ajokorttia, koska en uskonut ajavani Balilla. Suomalaisen ajokortin olin laittanut kukkaron kanssa kassakaappiin turvaan vihdoinkin saatuani sen takaisin. Eli minulla ei olisi mitään todistuksia. Ai, kuinka kiva. Matias näytti rekisteriotettaan ja ajokorttiaan ja poliisit päästivät hänet pois. Minun kohdallani ei käynyt ihan niin.
Puhuin poliisille puoliksi indonesiaa, puoliksi englantia, että olen opiskelija eikä minulla ole rahaa ja omistajalla on rekisteriote ja korttia ei ole, kun kukkaro on varastettu. Ei mitään hyötyä. Minut komennetaan jättämään pyörä siihen ja kävelemään toiselle poliisimiehelle. Seuraavan polisiin kohdalla sama juttu. Hän ottaa kopiopaperini ja rypistää sitä "No use for this. You will pay or come whit us!" Edelläni on kuitenkin jonoa. Katson kuinka austaralialaiset edessäni maksavat 300.000 rp mieheen, vaikka heillä on rekisteriotteet ja ajokortit, mutta ei paikallista ajokorttia. Kaikki maksavat oikeastaan sen verran, kuinka heillä sattuu kukkarossa olemaan. Olen yhtäkkiä tietoinen laukussani olevasta 700.000 rupiasta, joka on noin seitsemänkymmentä euroa. En todellakaan anna sitä näille äijille. Sujautan huomaamattomasti viisikymppiä toiseen taskuun maksunaikaa odottamaan. Enempää en tähän ainakaan laita.
Katselen siinä, kun ihmiset maksavat ja yhtäkkiä se alkaa suututtaa toden teolla. Otan kypäräni ja menen niskojani nakellen istumaan maantien sivuun. Kiroilen suomeksi ja näytän oikein kiukkuiselta. Istun siinä varmaan vaikka kuinka kauan. Vaikea sanoa tarkalleen, mutta pojat sanoivat myöhemmin, että koko toimituksessa meni ainakin puolituntia. Poikia ei näy missään, mutta tiedän että he ovat joissain lähellä, ehkä jo seuraavan mutkan takana. Luokseni tulee pariskunta, joista nainen näyttää aasialaiselta ja mies on ehkä aussi. He kysyvät olenko minä se, jolla on vain rekisteriotteen kopio. Sanon, joo sama tyyppi kyseessä. He jatkavat, että minun pitäisi soittaa skootterin omistaja paikalle. Hänenhän vika se on, jos hän on ottanut pyörän rekisteriotteen. Soitan miehen numeron Matiakselta. Pariskunta huikkaa vielä lähtiessään, että tulevat tapaamaan minua vankilaan. Heh heh.
Sitten päätän paeta. Ollapa vain kylmän rauhallinen ja lähteä niin sanotusti vittuun täältä. Kävelen sen poliisin luo, jolla on rekisteriotteeni kopio ja repäisen sen hänen kädestään (mies sakottaa tälläkin hetkellä jotakuta). Laitan kypärän päähän ja kävelen rauhallisesti kohti skootteriani. Matkalla toinen poliisi (se joka pani minut alun perin tiensivuun) kysyy, onko rekisteriasia nyt kunnossa. Vastaan että "Joo joo!" ja jatkan matkaani. Kävelymatka pyörän luo tuntuu kestävän ikuisuuden ja yritän kävellä rauhallisesti mutta nopeasti. Käynnistän pyörän ja painan kaasua. Katselen peileistä vielä kauan lähteekö kukaan perään. Ei lähtenyt. Pojat ovat odottaneet jossain ja liittyvät moottoritielle vähän matkan päässä. "Paljonko meni?" he kysyvät seuraavilla punaisilla valoilla. – Ei yhtään mitään, ei yhtään mitään, hymyilen jo vähän.
Ajamme ohi ostoskeskuksen jonka seinät ovat revenneet maanjäristyksen myötä ja tiilet tipahtaneet alas. Menee viikkoja, ehkä kuukausiakin, että se avataan taas. Koko suuri kauppakeskus on nyt täysin toimintakelvoton järistyksen jäljiltä. Toisaalta joskus korjaustyöt ovat täällä yllättävän nopeita. Esimerkiksi se silta, josta alkuaikoina puhuin, tuli korjatuksi pari viikkoa sitten. Nyt meidän koulumatkaan menee aamuisin enää vartti, kun aikaisemmin kiertelimme kaiken maailman riisipeltoja Denpasariin. Toisaalta siinä näki myös maisemia ja löysi muun muassa halpoja warungeja eli ruokapaikkoja. Jatkoimme siis tuona päivänä saaren mahtavimpaan ostoskeskukseen, joka ei ollut vahingoittunut maanjäristyksessä. Olisin voinut tuhlata sinne ne rahat, jotka säästyivät menemästä poliisien taskuun, mutta maltoin mieleni, sillä ulkomaan matkoja on näköpiirissä. Mutta nautimme elämäni parhaat donitsit tuolla. Sulaa valkosuklaata päällä ja pähkinävoita sydämessä.
Oho tulipa tekstiä! Johtuu ehkä siitä, että meillä on koeviikko ja avasin koneen oikeastaan tehdäkseni ekonomian kotitentin. Ei muuten ole mikään helpon näköinen tentti se, vaikka tähän asti on aika leikkikokeita tehtykin (huom. kuusi tenttiä silti kahdessa päivässä). Toinen asia, mistä luistan tänne kirjoittamalla, on pakkaaminen. Huomisaamuna lennetään Malesiaan ja reppuun pitäisi laittaa jotakin, koska olemme kymmenen päivää reissun päällä. Ihana toisaalta päästä täältä viidakosta Kaula Lumpuriin, vaikka eniten odotankin Kambodzhan rajan ylitystä.
Kuvitin tämän tekstin mm. ihanaisen Kaisan ja Suri-nimisen autokuskin ottamilla kuvilla itsestäni matkalla jossain välillä pohjoinen-etelä (niin ja sitten on joku kuva sioista, lepakosta lihoina ja mitä näitä nyt on). Selityksen makua tässä, mutta kärsin kuvissa siitä nestehukasta enkä ole syönyt pariin päivään. Suri on meidän luottoautonkuljettaja ja minun henkilökohtainen valokuvaajani. Pidin Suria aivan bestiksen asemassa. Hän on hieronut minun niskaani, kun olen oksentanut, vienyt skootterilla apteekkiin tarvittaessa ja tarjoutunut rahaakin lainaamaan, kun automaatit hylkivät korttia. Sen lisäksi hän on erinomainen autonkuljettaja. Kunnes sitten kerran kahdestaan autossa ollessamme hän alkoi hokea "Sari and Suri, Suri and Sari, Sari and Suri..!" Suri kysyi, kuinka kauan olen Balilla ja kun vastasin, hän sanoi "Toivoisin, että olisit täällä ikuisesti". Seuraavaksi tulikin hänen ideoitaan siitä, kuinka me lähtisimme seuraavana päivänä kahdestaan uudestaan Pohjois-Balille hänen skootterillaan. Yöpyisimme joissain Luoteis-Balilla ja hän toisi minut takaisin maanantaiaamuna, kun koulu alkaa. Suri Suri, et ole enää Sarin bestis.
Palaan tänne matkan jälkeen. Joka alkaa itse asiassa nyt (julkaisunappulan painaminen jäi taas aamuun)! Suri heittää pian lentokentälle. Kuulemisiin!
