Jännä, pimiä, kylymä, hyvä

Loppuja

”Asiat eivät räjähdä/

ne jäävät, ne haalistuvat/

niin kuin auringonvalo luopuu ihosta/

niin kuin vaahto nopeasti uupuu hiekkaan – – ”

Derek Walcott

Olen Suomessa. Tässä on monta pitkästä aikaa tapahtuvaa asiaa meneillään yhtä aikaa. Olen neljän kuukauden jälkeen ensimmäisen kerran pari päivää yksin, jos päiviä sairaalassa ei lasketa. Luen runokirjojani ja nautin suklaata ja Kahvia. – Ah. Pesen pyykkiä neljän kuukauden tauon jälkeen. – Huh.  Odotan, että tiskiä tulisi sen verran, että saisi tiskata. – Täh? Teen siis monia asioita pitkästä aikaa. Luen innoissani kaikkea suomeksi kirjoitettua. Luin Lakimies Uutisetkin kannesta kanteen. Sitten muistin runot ennenkö meni liian oudoksi (”Hmm, lukisiko vielä tämän säädösluettelon?”). Tuo yllä oleva runo jatkuu vielä, mutta siinä puhutaan muun muassa hiljaisuudesta, joka ympäröi Beethowenin päätä.

Vaikka kuuloni ei ole mennyt vielä (*,  niin ympäröi tätäkin päätä hiljaisuus. Miten hiljainen maa tämä onkaan. Autioita kaupunkeja. Kamalan paljon on metsiä ja peltoja ilman kauppamiehiä. Hajuttomia kohtia kaduilla, vaikka hajuaistini ei ole mennyt. Moottoriteitä, joissa autot liikkuvat kuin tieteiselokuvissa; äänettä ja lentäen. Tässäkin ollessani vain tietokoneesta kuuluu pieni ääni. Odotan, että kuulisin ukkosen jylinää, etäistä musiikkia, lepakkojen siipien kahinaa, naurua alakerrasta, gekon sanovan seitsemän kertaa ”gekko”. Ei täällä ole mitään noista. On vain hiljaisuus, joka ympäröi päätä.

Kaikki kolme lentoa menivät hyvin. Yhteensä matkustamista tuli ehkä 35 tuntia. Pisimmällä lennolla välillä Hong Kong – Lontoo katsoin leffan ja söin karjalanpaistia (tai siltä se näytti) punaviinin kanssa. Ja nukahdin. Heräsin aamupalaa tuotaessa, kun lento oli jo melkein ohi. Kuulin, että yöllä olisi tullut toinen jäätelötarjoilu, jonka missasin. En tiedä huijattiinko minua vai oliko sitä jäätelöä. Nukun tosiaan hyvin kaikissa epätavallisissa paikoissa. Saatan myös olla koko uneksinnan ajan jossain vaikealta näyttävässä jooga asennossa. Parempi varmaan niin, kuin että olisi koko joogan ajan jossain vaikeassa unessa.

Matias lähti Thaimaahan ja tytöt jäivät villaan vielä yhdeksi yöksi. Olihan siinä lähdön suru. Oli haikeaa jättää kaikki ihmiset, joita tapasi tuona aikana taakseen. Niin se on aina, kun hyvästelee ihmisiä tietäen, ettei heitä tule näkemään, no ikinä. Turkulaisia kuitenkin kohdataan vielä. En tiedä palaanko Balille koskaan. Mutta tämä vaihtosyksy ei päättynyt tuohon kotiinpaluuseen. Bali elää vielä pitkään meidän kaikkien, jotka sen koimme, mielissä. Se vaikuttaa elämiin tavoilla, joita emme vielä tajua. Toiset asiat haalistuvat nopeammin kuin toiset, mutta tämä ei lopu yhtäkkiä.

"Ei oo yhtään väsy"

Eilen kävimme Jassin kanssa syömässä alakerran italialaisessa ravintolassa, jotta paluu arkeen ei olisi liian kova. En ollut väsynyt matkustamisesta, mutta jotenkin kylmyys ja pimeys täällä pallonpuoliskolla iskivät vasten kasvoja. Tuo ilma tuolla ulkona tuntui melkein pieniltä veitsen iskuilta. Sitä oli vaikeampi hengittää; ihan kuin silloin pari viikkoa sitten, kun opettelin hengittämään veden alla. Ajattelin koko illan vain, että ”Kylymä ja pimiä”. Muutenkin ajatustoiminta oli jotenkin suppeaa tai ainakin ulosanti oli. Ainut adjektiivi, mitä käytin eilen oli ”jännä”. Joskus sanoinkin jännästi ”outo”, kun oikein sanasepoksi ryhdyin. Jassi taas tyytyi sanoihin ”hyvä” ja ”huono”. Esimerkiksi kun sammutin vahingossa valot pyykkituvassa hän sanoi ”Huono”. – Simple guy (**.

Alakerran italialaisessakin kysyin tarjoilijalta englanniksi, saanko lopun pastastani mukaan. Vaikka oikein hoin itselleni, että nyt Sari keskityt, etkä vahingossa puhu englantia. No sehän meni hyvin (en muista kommentoiko Jassi tätä sanomalla hyvä vai huono). Ravintolassa oli aivan mahtava tunnelma ja Turku näytti parhaita puoliaan. Ravintolan kokki toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi takaisin taloon. Tänään hän vinkkasi keittiön puolelle rappukäytävässä, kun halusi antaa meille lahjaksi hedelmäkakun. Oli ihanaa palata tänne. Tuolla lennolla, josta kirjoitin yläpuolella, istui vieressämme muuten brittimies, joka oli asunut joskus pari vuotta Turussa. ”Laentinen Pitkaekatu”. Pieni maailma ja muita kliseitä.

 

Takana 35 tuntia matkustamista, suihku ja koko vaatekaapin päällepukeminen - kerralla

Ai niin, tämä blogi ei lopu yhtäkkiä, vaan annan sen hiipua pikkuhiljaa. No ei vaan. Jatkan tätä niin kauan kuin taskussa on tarinoita tuosta matkasta. Haluan kertoa esimerkiksi sukelluksista, joita tein. Kambodzasta en ole kertonut vielä mitään! Ja se oli jännä paikka se.  Siis hyvä.

Hedelmäkakku ja italiaanon vitsit

*) Minulla on kaksi pelkoa. Yksi hyvä ja yksi huono (joku kirja alkoi melkein näin). Pelkään, että sairastun joskus Alzheimerin tautiin. Mikään ei ole niin kammottavaa kuin unohtaa pikkuhiljaa kaikki. Pelkään unohtavani rakkaiden nimet, eksyväni puutarhaan. Olen itkenyt katsoessani näitä dokumentteja, joissa unohdustauti vie persoonan. Voisin puhua muistista ja sen menettämisestä niin kauan, että te kaikki olisitte unohtaneet, mistä tässä blogissa oli kysymys. Muisti on kiehtova asia. Samoin sen ympärille rakentuvat elokuvat ja kirjat. Katsokaa Memento. Lukekaa Tokio ei välitä meistä enää. 

Niin se toinen pelkoni; pelkään että menetän kuuloni ja saan sellaisen ruman kuulolaitteen. Sanoinhan, että tämä pelko on huono! Varsinkin kun kuulin, etteivät ne kuulolaitteet enää nykyään ole ihonvärisiä ja nyrkin kokoisia. Mummin kavereilla oli sellaisia ja he huusivat silti.

**) Simple guy termi tuli tutuksi Phnom Penhissa. Meidän ensimmäinen tuk tuk- kuskimme, kovan luokan business man, halusi viedä meidät katsomaan Angkor Watia. Hän vain pyysi hulluja hintoja siitä, että olisi lähtenyt oppaaksemme auitonkuljettajan lisäksi. Mies sanoi vaatimattomasti tietävänsä jotain 98 % Kambodzan historiasta ja puhuvansa parempaa englantia kuin monet maanmiehensä, joille hänellä oli olemassa nimitys. Halusimme saada pelkän autonkuljettajan emmekä maksaa lisäksi suuria oppaasta, vaikka siinä olisikin melkein sataprosenttinen tietopankki. Lopulta mies tarjosi halvemmalla kaveriaan meidän kuskiksemme pohjoiseen. ”But he is well you know, just a simple guy”.

"Life is a beach"

Olen asunut pienellä saarella kohta täydet neljä kuukautta. Siihen nähden täällä on näkynyt aika vähän kuvia rannoilta muuta kuin Gilien osalta, jotka nekin ovat Lombokia. Balilla on lukematon määrä erilaisia hiekkarantoja niin surffaukseen, uimiseen, ateriointiin auringonlaskussa, hindumenoihin, sukellukseen, vesiurheiluun tai rantabaareihin säkkituoleineen. Kaikelle on olemassa ranta. Osa hiekkarannoista on aivan valkoista korallihiekkaa, toiset mustaa vulkaaniperäistä kiveä. Jossain kiviä ei huomaa kaiken sen roskan alta.

Ensimmäisenä astuimme Kutan rannalle, jonne todella moni turisti jää koko ajaksi. Se on sellainen markkinapaikka;  "Osta hieronta, jousipyssy, tupakka, öljy, hattu, manikyyri, koru, taulu, leija, arak-viina, jäätelö, saronki, juorulehti, rantapoika!” Kaikki länsimaalaiset miehet ovat siellä pomoja ja naiset kauniita. Aika pian jätimme Kutan. Tutustuimme syvään etelään ja puhuin blogissani Nusa Duasta, kun tarkoitin Padang Padangia tai Dream Landia. Nuo paikat eivät ole ihan niin täynnä kuin Kuta, niissä on enemmän nuoria ja niihin pääsee kätevästi skoottereilla. Niissä on ihan kaunista.

Nusa Duallakin on tullut käytyä myöhemmin läpi tarkkojen turvatarkastusten. Se on rikkaiden turistien leikkikenttä, jonne paikallisilla ei ole mitään asiaa.Valtavia valkoisia ihmisiä, makaamassa tuoleilla, nauttimassa suurten kansainvälisten hotelliketjujen all inclusive drinkkejä. Näitä ihmisiä varten on rakennettu rantahotellit suurilla uima-altailla unelmarannoille. Olen aina vähän ihmetellyt tuota. Että miksi? Siellä he lilluvat uima-altaissaan muutaman metrin päässä merestä. Ja "Balilta loppuu pohjavesi 2015". En kysy sitä, miksi tarjonta vastaa kysyntään. Vastaus on kuitenkin se, että kaikki länsimaalaiset miehet ovat pomoja ja naiset kauniita. Vastaus on vanha kunnon raha. Mutta kysyisin siltä lillujalta, että miksi lillut siellä? Pienemmälläkin reissaamisella saisi saman vaikka Härmän Kuntokeskuksessa.

Meillä on ollut kivaa Nusallakin. Näistä kuvistakin muutama on sieltä. Suosikkirantani on kuitenkin sellainen pieni, jonne saa ajaa aika tovin skootterilla, jossa on muutama halpa heinäkattoinen ravintola, kaukana rannasta siintäviä surffareita, korallihiekkaa ja paljon aaltojen ääniin hukkuvaa hiljaisuutta. Muut kuvat ovatkin tällaiselta rannalta. Se ei ole mikään salainen ranta, mutta ihmeen vähän siellä on ketään. Saavuimme sinne seuraamalla vain joitain surffareita. Matkalla ohitimme myös väkeä, joka oli matkalla juhlallisuuksiin temppeliin rannan yläpuolella. Tuon rannan kauneus oli osaksi myös siinä matkassa, joka sinne vei.

  

 

 

Olen käynyt nyt myös meren pohjassa. Ensimmäinen sukellus laitteilla on tehty ja kerron siitä lisää kunhan saan merenalaisia kuvia muistikortilleni. Sanon nyt vain, että oli aika oma todellisuutensa. Sanon myös, että "vau". Olimme Kiran, Juuson ja Jarin kanssa Tulambenissa II Maailmansodan hylyllä, joka kasvaa korallia ja vilisee elämää. Viikonloppuna, minun ja Kiran pitäisi suorittaa Open Water Divers –kortit. .

Sitä ennen pitäisi vain tervehtyä, sillä olen flunssassa nyt. Nyt on niin kaikkea meneillään, ettei ehtisi olla kipeänä. Jouduin jo perumaan meidän ulosmenon ranskalaisen Clairen kanssa. "Je suis tombée malade..." Harmitti. Peruin myös kaikkea muuta. Taas voin todeta kahden päivän jälkeen, että olen kyllästynyt olemaan kipeä. Ehkä typerin ajanviete ikinä tuo sairastelu.

Meillä on loppukokeet koulussa seuraavina päivinä. Ei tarvitse pitää peukkua, mutta pitäkää tuon parantumisen osalta. Olen ehtinyt oppia, että veden alla peukun ylhäällä pitäminen tarkoittaa, että mennään ylös. Nyt pitäisi vaan päästä ensin pinnan alle.

Päiväni Balilla

Kirjoitin keskiviikkopäivältä muistiinpanoja ja valokuvasin etenkin kuntosalia, joka on ollut kuin toinen koti koko kolmen kuukauden ajan. Tämä oli tavallinen mukava päivä, jona sattui olemaan myös hinduhäät. Niistä jo kirjoitinkin. Päivät alkavat täällä varhain, ja päättyvät aikaisin, niin kuin aurinkokin laskeutuu lepoonsa jo ennen aikojaan. Rytmi on sama kuin joskus silloin vuosia sitten, kun nousin metallitöihin kuudelta. Ei juuri valvomista tai unisia aamuja kuten oikiksessa opiskeltaessa. Täällä joku varastaa mun iltoja, en tiedä mihin ne katoavat. Näihin päiviin on toisinaan todella vaikea saada yhdistettyä blogin kirjoitus, skype tai muu nettiaktiveetti. Netti on hidas, yhteys pätkii ja silmät muurautuvat hiekasta, jossa jo unet vilisevät. 
 

Kahden viikon kuluttua siellä pohjoisessa me kaikki eletään taas samalla aikavyöhykkeellä, helppojen yhteydenpitokeinojen kanssa. Tässä on kuitenkin tarina yhdestä päivästä. Tiedän jo nyt, että se tulee olemaan kertomuksena pidempi kuin, mitä se oli elää. Tik tak. Ei ole enää montaa tällaista.

Häistä tienpäälle

 

Aamulla ilmastointi on sammuttanut itse itsensä ja sitä herää luonnollisesti (on niin kuuma, että voisi kuolla) seitsemän aikoihin. Suihkun jälkeinen Cappuccino ja sämpylä, jonka täytteenä on suklaata. (Lähikaupasta saa ranskalaisten suosimia elintarvikkeita, joten leivän sisältä paljastuu usein joku hillo tai suklaahiput.) Föönaan hiuksia minuutin pari ja nousen skootterin selkään. Koska on aamu, joka tienvarrella naiset (ja jotkut miehetkin) kantavat tarjottimia täynnä uhrilahjoja jumalille. Nämä lahjat ovat niitä neliskanttisia palmunlehtirasioita, joihin on laitettu mm. kauneimpia kukkia, rahaa, hedelmiä, makeisia ja suitsukkeita. Tuo tuokkoselta näyttävä rasia laitetaan perheen sitä varten omistamalle alttarille. Alttareita on myös kaupoissa, ravintoloissa, kouluissa, toimistoissa, autoissa, teiden varsilla… Missä vain. Paitsi että meidän villallamme temppelistä ei huolehdi kukaan, koska Heni on muslimi.

Naapurinnaiset tuovat kuitenkin meidänkin pihaan uhrilahjoja, joilla lepytetään demoneja. (Ei ehkä olla siunattuja, mutta eipä hypi riivaajatkaan silmille.) Hindut uskovat, että jumalat asuvat vuorilla ja temppelit sijaitsevatkin usein jossain korkealla. Maahan laitettavat lahjat taas ovat demonien lepyttelyyn, jotka asuvat meressä. Se ei ole silti vakavaa, jos sellaisen paholaisen lahjan talloo. Niitä on kuitenkin välillä maa täynnä, joten näitä vahinkoja tapahtuu. Merenrannassa niitä on eritoten. Varmuuden vuoksi, tiedättehän. Katsomme liikennevaloissa, kun nainen asettelee uhrilahjat skoottereiden päälle ja ripottelee rituaalimaisesti pyhää vettä päälle. (Välillä rätisee, kun vettä heitetään sähkölaitteiden päälle.) Toisinaan tulee lähdettyä jostain warung-ruokapaikasta huomaten, että skootterin penkki on märkä tuosta nesteestä. – Selamat jalan! Turvallista matkaa.

Mahi-mahia lounaaksi

Batubelig Beach

Käännymme moottoritielle ja jatkamme lähes lentokentälle saakka aina maahanmuuttovirastoon asti. Moottoritiellä autot eivät juuri liiku mihinkään, joten skoottereilla saa pujotella niiden väleistä. Virastotalolla menee asioidessa vain muutama minuutti, kun maksamme viisumimme. Eilen olimme tuomassa viisumikaavakkeita ja muita dokumentteja, jonka johdosta jonotimme tässä samassa hikisessä huoneessa viisi tuntia. Siinä välissä oli tunnin kestävä ruokatunti, joka siis oli tietenkin koko miljoonapäisellä toimiston väellä samaan aikaan. Viraston asiakasjono kasvoi sinä aikana, mutta muuten ei tietenkään tapahtunut mitään. Tuona aikana mekin tietenkin poistuimme toisaalle syömään. (Mitä edes kirjoitan tällaisia itsestään selvyyksiä, kyllä te tiedätte, miten homma ”etenee”.) Vielä pitäisi parin päivän päästä tehdä kolmas reissu ko. maahanmuuttovirastoon, ja sillä kertaa saisimme jo pidennetyt viisumimme takaisin. Tämä nyt on vähän byrokraattista.

Palaamme kotiin ohi kirjavia saronkeja kantavien perinnepukuisten hindujen, otan vain kameran mukaan ja palaamme tielle. Päädymme häihin, joista kirjoitin viime kerralla. Lähdemme syvästi kiitellen ja onnentoivotuksia toivotellen takaisin tienpäälle. Ajamme lähirannalle lounaalle. (Tämä on sama ranta, joka on joskus näkynyt auringonlaskukuvissa.) Rantatiellä on varottava lehmiä, jotka käppäilevät missä sattuu. Toki näitä rauhallisia tyyppejä on myös kotitiellä ja moottoriteilläkin. Parkkeeraamme pienen tutun ravintolan eteen. Tilaan mahi-mahia mangokastikkeessa. Mahi-mahi on herkullinen lihaisa kala, joka tarjoillaan usein hedelmäkastikkeessa. Suosikkini on chili-mansikka-mahi-mahi.

Kampaajien käsittelyssä.

Lounaan jälkeen luemme villalla ranskaa. Ranskan itseopiskelu on Balilla aika hauskaa. Kirjan voi ottaa rannalle mukaan ja kieltä kuulee täällä todella paljon. Balilla asuu vakituisesti yli 4000 ranskalaista.( ”Trop des Français”, sanoi ranskalainen poika.) Vaikka pääosa käyttämistämme palveluista on balilaisia, niin käymme myös eräässä ranskalaissomisteisessa ravintolassa syömässä, ranskalais-italialaisessa kahvilassa ja ranskalaisen miehen omistamalla kuntosalilla… Ranskalainen ruoka nyt vain on herkullista nauttia välillä täällä hmm Indokiinassakin.

Opiskelujen jälkeen lähden kampaajalle ja Jassi hierontaan. Tämä on ensimmäinen kampaamokäyntini Balilla ja näky on sellaine myös. Joka kerta kun otan kypärän pois päästä, näytän Juice Leskiseltä. Totesin, että olen viljaa, ettei elämästä selviä hengissä, ja menin kampaamoon Kerobokanin vankilan muureille. (Ihan normaali hiussalonki vankilan liepeillä.) Taas kerran nimeäni ihmetellään. ”Sari?” ”Oletko tosissasi?” ”Se on indonesialainen nimi!” ”Vau … Sari. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?”  En ehdi lehtiä selata, kun juttelen kampaajien kanssa. Välillä mietin, miten tässä käy, kun he kyselevät ”Mutta miksi Sari sinä haluat niin lyhyet hiukset? Miksi NIIN lyhyet, Sari?” Väki on hauskaa ja toiminta nopeaa. Yks kaks olen saanut, pesun, vitamiinihoidon ja uuden leikkauksen. Lopputulos on mielestäni todella kiva. Hiukset tuntuvat silkiltä ja olo on kevyt.

Lopputulos, joka ei maksanut kuutta euroakaan.

Seuraavaksi vuorossa on välipalanosto hedelmätorilta. Täältä olemme vieneet kotiin maisteltaviksi kaikenlaisia hedelmiä, joista osaa kasvaa vain Indonesiassa. Tavallistenkin hedelmien päälle tipahtaa pussiin kaupanpäälliseksi ainakin karvahedelmiä. Yksi tapaus ainakin on vielä maistamatta nimittäin legendaarinen durian. Se on jättikokoinen ja himopahanhajuinen piikkipallo. Malesiassa hotellien ovissa oli kieltolappuja ”Ei aseita, ei räjähteitä, ei duriania”. Durian on oikeastaan kielletty hedelmä missä vain. Sitä pitäisi varmaan kokeilla. Asiantuntijat kuitenkin sanovat, että sen hirvittävän hajun takaa löytyy hienostunut, elegantti maku, johon tulee riippuvaiseksi. Aika todella kivaa muuten jäädä koukkuun johonkin haisevaan jättipallukkaan. Milläs sellaisen salakuljetat sitten mihinkään? Ensimmäiseksi veisin durianin Kuala Lumpurin taxiin.

Takaisin villalla ollessa siirryn parvekkeelle(ni) ottamaan aurinkoa. Täällä yläilmoissa voi(si) huoletta olla myös yläosattomissa. Naapurissamme asuu vanha rouva, joka tepastelee aina rinnat paljaana. Hänen perinneasuunsa kuuluu vain vyötäröllä oleva saronki. Mikäs siinä. Tuollaistakin perinneasua näkee Balilla paljon. Uin alakerran altaassa muutaman kierroksen ja altaan reunalle tulee kirmailemaan ja kirittämään alaston pikkupoika. Se on Henin 3-vuotias pojanpoika. Meillä on ollut täällä Henin pojan Ariksen lapset ja vaimo asumassa jonkin aikaa. Ei tiedetä tarkkaan, koska he tänne muuttivat tai kauanko ovat, mutta ei heistä kyllä haittaakaan ole ollut. Kaikki ovat henkilökunnan tiloissa ja pikkupojat pelkäävät meitä vaaleita jättiläisiä. Nyt olen ilmeisesti vaarattoman näköinen, kun olen täällä uima-altaassa.

Hairy fruits

Uinnin jälkeen on joogan vuoro. Kuntosali on kymmenen minuutin skootterimatkan päässä ja reitti sinne kulkee läpi riisiviljelmien. Kuntosali ei ole oikea termi kuvaamaan tuota paikkaa… Saatan hukata tuonne tunteja päivässä, päivänkin. Siellä nauttii aamiaisen, kolmen ruokalajin päivällisen, herkulliset smoothiet, opiskelee ranskaa, ottaa aurinkoa, ui, joogaa, käy TRX:ssä ja muilla tunneilla - niin ja salilla. Tuostakin tulee riippuvaiseksi.

Käytävä kuntosalille

Suhteeni joogaan on sellainen vanha rakkaussuhde, joka on uudelleen lämmennyt kuumemmaksi kuin tämän sadekauden asteet (ei ole satanut, on vain kuumimmista kuumin kuu). On mahtavaa taipua asentoon, jossa ei tiedä enää, mikä raaja tulee mistäkin. Astangaan jää helposti koukkuun ja niin jää etenkin balilaiseen joogaopetukseen. Kuumuuskaan ei tee ainakaan vähemmän notkeaksi. Meidän joogasali on ulkona puutarhassa katoksen alla. Vaikka tämä jooga on vahvasti fyysistä, on tunnin alussa ja lopussa myös kokeellisempia juttuja kuten naurujoogaa. (Miesopettajalla on sellainen nauru, ettei siihen voi kuin yhtyä.) Halusin ottaa täältä salilta paljon kuvia, kun se on ollut myös toinen koti tämän syksyn ajan. Täällä on tullut koettua isoja juttuja eikä niillä kaikilla ole paljoa tekemistä liikunnan kanssa.

3V:n uima-allasalue

Allasravintola oikealla

Joulukuusi on täällä aika harvinainen näky.

Tuolla katoksen alla istuttiin silloin, kun maanjäristys iski.

Jooganopettaja ja muuta henkilökuntaa tanssimassa kuusen ympärillä ennen joogan alkua.

Joogasali on käytännössä ulkona.

Lootusasento on tehty kuvaa varten havainnollistamiseksi.

Joogan jälkeen tulee tavattua koulukavereita ja lähdemme suuremmalla porukalla syömään yhteen kantawarunkiin. Nautin vastapuristettua banaanimehua ja pestokanaa balilaisen musiikin soidessa taustalla. Juttelemme koulusta, balilaisista juhlista, siitä mitä on tullut koettua ja mitä haluasi vielä nähdä. Siitä onko kokenut mielestään tarpeeksi ja olisiko tämän ajan voinut viettää jotenkin erilailla. Olen tyytyväinen tähän syksyyn.  Olen nähnyt maailmasta niitä paikkoja, joita halusinkin ja oppinut jotain. Voisin sanoa paljon kritiikkiä koulustamme ja etenkin järjestöstä, jota kautta tulimme tänne. Mutta olen aivan liian tyytyväisessä tilassa, että jaksaisin alkaa siihen nyt. Juttelemme pitkälle myöhäiselle tuntuvaan iltaan. Käymme kaupassa, jossa lähitienoon miehet seuraavat uloskannetusta tv:stä nyrkkeilymatsia. Kokeilen skypeä, mutta luovutan sen suhteen. Suljen verhot, kun lepakot lentävät lasiin. Ja nukahdan.

Tuosta päivästä on jo melkein viikko. Aina kun olen aikonut julkaista yllä olevan tekstin, jotain on tapahtunut. Eilen täältä olivat sähköt poikki. Ei vettä, ei valoja, ei ilmastointia eikä tietenkään nettiä. Porukka makasi parvekkeella katsomassa tähtiä tai katsoi sarjoja niin kauan kuin läppärissä kesti virta. Olin joogassakin, missä valot kyllä paloivat. On sielläkin sattunut sähkökatkoja. Koko joogasali on huojunut kahden kynttilän varassa, kun ei ole mitään pistettä, jota katsoa, mitään millä pitäisi tasapainonsa. Sähkökatkon aikana ajoin kaksi kertaa yhden tutun ravintolan ohi, missä muut jo odottivat. Välillä osa saarta pimenee täysin ja silloin kaikki näyttää kuunvalossa aivan samalta. 

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi, nähdään kahden viikon kuluttua.

Balilaisissa häissä

Keskiviikkona kävin hindulaisissa häissä. Matkalla maahanmuuttovirastoon näimme Jassin kanssa perinnepukuista juhlakansaa tienvarrella, mikä enteili suurten seremonioiden alkua. Varmin keino nähdä jotain mielenkiintoista, on jättää kamera kotiin. Käytän tuota taktiikkaa todella monesti. Tällä kertaa kävimme kuitenkin kodin kautta ja palasimme Nikonin kanssa ihan tähän lähelle maantien varteen, jotta saisin muutaman valokuvan kauniista sarongeista ja tielle ulottuvista koristeista. Nuo tosin ovat kovin tavallinen näky Balilla, koska uskonnolliset juhlat ovat hyvin näkyvä osa katukuvaa. Ennen kaikkea koko hindulaisuus näkyy täällä erilaisina juhlina. Balilaisten kalenteria rytmittävät pyhäpäivät, temppelien vuosipäivät, erilaiset perhejuhlat; niin hautajaiset, häät kuin viisauden hampaiden poistot… Harvemmin noihin tulee kuitenkaan osallistuttua, vaan jää vain seurailemaan silmillään siksi ajaksi, kun kulkee ohi. Tällä kertaa tuli oltua häissä.

Puhuimme mukavia ulkona olevien miesten kanssa. Minut napattiin erittäin hyvinvoivalta näyttävän vitsiniekan polvelle ja Jassi nappasi kuvan. Vaikka meidän sarongit sekä koko muu juhliin kuuluva varustus oli kotona vaatekaapissa, pyydettiin meidät iloisesti sisälle itse juhlaan. Saimme osaksemme suurta ystävällisyyttä ja lämmintä, sopivaa, uteliaisuutta. Sisällä odotti oma maailmansa, jota ei tielle nähnyt. Kaikki oli aseteltu tarkkaan suurta päivää varten. Näihin saleihin naiset olivat kantaneet koristeita päänsä päällä viime päivien ajan. Vähän tuli mieleen eräät ranskalais-marokkolaiset häät Etelä-Ranskassa viime syksynä. Mutta kaikki kullanväri ja kukkaloisto oli kerrottu sadalla marokkolaismausteisiin verrattuna. Tiedättekö ne palmunlehdistä taitellut hindulaiset uhrilahjarasiat täynnä mm. kukkia, keksiä, kolikoita ja suitsukkeita? Minusta tuntui kuin olisin ollut yhden valtavan uhrilahjarasian sisällä. Hedelmäpinot hipoivat kattoa, palmunlehdet olivat taiteltuina mitä kauneimpiin kuvioihin, ilmassa oli savua, kankaiden värit kirjoloisteessaan… Ja sitten näimme morsiusparin.

Juttelin morsiamen kanssa, joka oli erikoisen rauhallinen. Hänestä välittyi sellainen tyyneys, mitä harvoin näkee vihkipäivänä. 26-vuotias sulhanen seisoi etäämpänä, hänkin tietenkin täydessä puvussaan ja meikissään. En tiedä kuinka monessa maailman maassa matkailijat toivotetaan näin tervetulleiksi intiimeihin juhlallisuuksiin kuten nyt häihin. Jos olisimme olleet perinneasuissamme (ei sattumalta ollut päällä), olisimme saattaneet jäädä pidempään. Meille avattiin ruokapatoja ja pyydettiin syömään, mutta kieltäydyimme kohteliaasti. Balilla ei ole ollenkaan ihmeellistä, että paikalliset kutsuvat koteihinsa.  Kutsuja on tullut lukuisia vaikkapa liikenteen seassa skoottereiden selästä matkalla keskiosassa Balia, jossa turistit eivät ole vielä niin tuttu näky kuin täällä etelämpänä. Osa on toki hyötymistarkoituksessa esitettyjä, sillä monella on jotain ”bisnestä” meneillään (Hello boss! How are you, boss?), mutta kun balilaiseen tutustuu, hän on hyvin nopeasti avaamassa sinulle ovensa. Ja täydestä sydämestä olet toivotettu tervetulleeksi.  Eräs  Balin Prinssi kertoi taannoin blogissaan polttohautajaisista, joihin oli sattunut kaverinsa kanssa paikalle. Tuollainen kokemus elää länsimaalaisen mielessä pitkään, vaikka balilaisille kyse onkin hyvin luonnollisesta tapahtumasta. Elämä tosiaan on juhla.

Naurun paikka

Balilaisen miehen parhaaseen tyyliin kuuluvat tuuheat viikset ja suuri kultakello.

Pöydän antimia

Etsi kuvasta sulhanen

 

Morsiamen haastattelua

Eikö hän näytäkin vähän eräältä suomalaiselta laulajalta?

Näkymä salissa

Ketut?

Nuoriso takapihalla

Morsian ja kuokkavieraat