Päiväni Balilla

Kirjoitin keskiviikkopäivältä muistiinpanoja ja valokuvasin etenkin kuntosalia, joka on ollut kuin toinen koti koko kolmen kuukauden ajan. Tämä oli tavallinen mukava päivä, jona sattui olemaan myös hinduhäät. Niistä jo kirjoitinkin. Päivät alkavat täällä varhain, ja päättyvät aikaisin, niin kuin aurinkokin laskeutuu lepoonsa jo ennen aikojaan. Rytmi on sama kuin joskus silloin vuosia sitten, kun nousin metallitöihin kuudelta. Ei juuri valvomista tai unisia aamuja kuten oikiksessa opiskeltaessa. Täällä joku varastaa mun iltoja, en tiedä mihin ne katoavat. Näihin päiviin on toisinaan todella vaikea saada yhdistettyä blogin kirjoitus, skype tai muu nettiaktiveetti. Netti on hidas, yhteys pätkii ja silmät muurautuvat hiekasta, jossa jo unet vilisevät. 
 

Kahden viikon kuluttua siellä pohjoisessa me kaikki eletään taas samalla aikavyöhykkeellä, helppojen yhteydenpitokeinojen kanssa. Tässä on kuitenkin tarina yhdestä päivästä. Tiedän jo nyt, että se tulee olemaan kertomuksena pidempi kuin, mitä se oli elää. Tik tak. Ei ole enää montaa tällaista.

Häistä tienpäälle

 

Aamulla ilmastointi on sammuttanut itse itsensä ja sitä herää luonnollisesti (on niin kuuma, että voisi kuolla) seitsemän aikoihin. Suihkun jälkeinen Cappuccino ja sämpylä, jonka täytteenä on suklaata. (Lähikaupasta saa ranskalaisten suosimia elintarvikkeita, joten leivän sisältä paljastuu usein joku hillo tai suklaahiput.) Föönaan hiuksia minuutin pari ja nousen skootterin selkään. Koska on aamu, joka tienvarrella naiset (ja jotkut miehetkin) kantavat tarjottimia täynnä uhrilahjoja jumalille. Nämä lahjat ovat niitä neliskanttisia palmunlehtirasioita, joihin on laitettu mm. kauneimpia kukkia, rahaa, hedelmiä, makeisia ja suitsukkeita. Tuo tuokkoselta näyttävä rasia laitetaan perheen sitä varten omistamalle alttarille. Alttareita on myös kaupoissa, ravintoloissa, kouluissa, toimistoissa, autoissa, teiden varsilla… Missä vain. Paitsi että meidän villallamme temppelistä ei huolehdi kukaan, koska Heni on muslimi.

Naapurinnaiset tuovat kuitenkin meidänkin pihaan uhrilahjoja, joilla lepytetään demoneja. (Ei ehkä olla siunattuja, mutta eipä hypi riivaajatkaan silmille.) Hindut uskovat, että jumalat asuvat vuorilla ja temppelit sijaitsevatkin usein jossain korkealla. Maahan laitettavat lahjat taas ovat demonien lepyttelyyn, jotka asuvat meressä. Se ei ole silti vakavaa, jos sellaisen paholaisen lahjan talloo. Niitä on kuitenkin välillä maa täynnä, joten näitä vahinkoja tapahtuu. Merenrannassa niitä on eritoten. Varmuuden vuoksi, tiedättehän. Katsomme liikennevaloissa, kun nainen asettelee uhrilahjat skoottereiden päälle ja ripottelee rituaalimaisesti pyhää vettä päälle. (Välillä rätisee, kun vettä heitetään sähkölaitteiden päälle.) Toisinaan tulee lähdettyä jostain warung-ruokapaikasta huomaten, että skootterin penkki on märkä tuosta nesteestä. – Selamat jalan! Turvallista matkaa.

Mahi-mahia lounaaksi

Batubelig Beach

Käännymme moottoritielle ja jatkamme lähes lentokentälle saakka aina maahanmuuttovirastoon asti. Moottoritiellä autot eivät juuri liiku mihinkään, joten skoottereilla saa pujotella niiden väleistä. Virastotalolla menee asioidessa vain muutama minuutti, kun maksamme viisumimme. Eilen olimme tuomassa viisumikaavakkeita ja muita dokumentteja, jonka johdosta jonotimme tässä samassa hikisessä huoneessa viisi tuntia. Siinä välissä oli tunnin kestävä ruokatunti, joka siis oli tietenkin koko miljoonapäisellä toimiston väellä samaan aikaan. Viraston asiakasjono kasvoi sinä aikana, mutta muuten ei tietenkään tapahtunut mitään. Tuona aikana mekin tietenkin poistuimme toisaalle syömään. (Mitä edes kirjoitan tällaisia itsestään selvyyksiä, kyllä te tiedätte, miten homma ”etenee”.) Vielä pitäisi parin päivän päästä tehdä kolmas reissu ko. maahanmuuttovirastoon, ja sillä kertaa saisimme jo pidennetyt viisumimme takaisin. Tämä nyt on vähän byrokraattista.

Palaamme kotiin ohi kirjavia saronkeja kantavien perinnepukuisten hindujen, otan vain kameran mukaan ja palaamme tielle. Päädymme häihin, joista kirjoitin viime kerralla. Lähdemme syvästi kiitellen ja onnentoivotuksia toivotellen takaisin tienpäälle. Ajamme lähirannalle lounaalle. (Tämä on sama ranta, joka on joskus näkynyt auringonlaskukuvissa.) Rantatiellä on varottava lehmiä, jotka käppäilevät missä sattuu. Toki näitä rauhallisia tyyppejä on myös kotitiellä ja moottoriteilläkin. Parkkeeraamme pienen tutun ravintolan eteen. Tilaan mahi-mahia mangokastikkeessa. Mahi-mahi on herkullinen lihaisa kala, joka tarjoillaan usein hedelmäkastikkeessa. Suosikkini on chili-mansikka-mahi-mahi.

Kampaajien käsittelyssä.

Lounaan jälkeen luemme villalla ranskaa. Ranskan itseopiskelu on Balilla aika hauskaa. Kirjan voi ottaa rannalle mukaan ja kieltä kuulee täällä todella paljon. Balilla asuu vakituisesti yli 4000 ranskalaista.( ”Trop des Français”, sanoi ranskalainen poika.) Vaikka pääosa käyttämistämme palveluista on balilaisia, niin käymme myös eräässä ranskalaissomisteisessa ravintolassa syömässä, ranskalais-italialaisessa kahvilassa ja ranskalaisen miehen omistamalla kuntosalilla… Ranskalainen ruoka nyt vain on herkullista nauttia välillä täällä hmm Indokiinassakin.

Opiskelujen jälkeen lähden kampaajalle ja Jassi hierontaan. Tämä on ensimmäinen kampaamokäyntini Balilla ja näky on sellaine myös. Joka kerta kun otan kypärän pois päästä, näytän Juice Leskiseltä. Totesin, että olen viljaa, ettei elämästä selviä hengissä, ja menin kampaamoon Kerobokanin vankilan muureille. (Ihan normaali hiussalonki vankilan liepeillä.) Taas kerran nimeäni ihmetellään. ”Sari?” ”Oletko tosissasi?” ”Se on indonesialainen nimi!” ”Vau … Sari. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?”  En ehdi lehtiä selata, kun juttelen kampaajien kanssa. Välillä mietin, miten tässä käy, kun he kyselevät ”Mutta miksi Sari sinä haluat niin lyhyet hiukset? Miksi NIIN lyhyet, Sari?” Väki on hauskaa ja toiminta nopeaa. Yks kaks olen saanut, pesun, vitamiinihoidon ja uuden leikkauksen. Lopputulos on mielestäni todella kiva. Hiukset tuntuvat silkiltä ja olo on kevyt.

Lopputulos, joka ei maksanut kuutta euroakaan.

Seuraavaksi vuorossa on välipalanosto hedelmätorilta. Täältä olemme vieneet kotiin maisteltaviksi kaikenlaisia hedelmiä, joista osaa kasvaa vain Indonesiassa. Tavallistenkin hedelmien päälle tipahtaa pussiin kaupanpäälliseksi ainakin karvahedelmiä. Yksi tapaus ainakin on vielä maistamatta nimittäin legendaarinen durian. Se on jättikokoinen ja himopahanhajuinen piikkipallo. Malesiassa hotellien ovissa oli kieltolappuja ”Ei aseita, ei räjähteitä, ei duriania”. Durian on oikeastaan kielletty hedelmä missä vain. Sitä pitäisi varmaan kokeilla. Asiantuntijat kuitenkin sanovat, että sen hirvittävän hajun takaa löytyy hienostunut, elegantti maku, johon tulee riippuvaiseksi. Aika todella kivaa muuten jäädä koukkuun johonkin haisevaan jättipallukkaan. Milläs sellaisen salakuljetat sitten mihinkään? Ensimmäiseksi veisin durianin Kuala Lumpurin taxiin.

Takaisin villalla ollessa siirryn parvekkeelle(ni) ottamaan aurinkoa. Täällä yläilmoissa voi(si) huoletta olla myös yläosattomissa. Naapurissamme asuu vanha rouva, joka tepastelee aina rinnat paljaana. Hänen perinneasuunsa kuuluu vain vyötäröllä oleva saronki. Mikäs siinä. Tuollaistakin perinneasua näkee Balilla paljon. Uin alakerran altaassa muutaman kierroksen ja altaan reunalle tulee kirmailemaan ja kirittämään alaston pikkupoika. Se on Henin 3-vuotias pojanpoika. Meillä on ollut täällä Henin pojan Ariksen lapset ja vaimo asumassa jonkin aikaa. Ei tiedetä tarkkaan, koska he tänne muuttivat tai kauanko ovat, mutta ei heistä kyllä haittaakaan ole ollut. Kaikki ovat henkilökunnan tiloissa ja pikkupojat pelkäävät meitä vaaleita jättiläisiä. Nyt olen ilmeisesti vaarattoman näköinen, kun olen täällä uima-altaassa.

Hairy fruits

Uinnin jälkeen on joogan vuoro. Kuntosali on kymmenen minuutin skootterimatkan päässä ja reitti sinne kulkee läpi riisiviljelmien. Kuntosali ei ole oikea termi kuvaamaan tuota paikkaa… Saatan hukata tuonne tunteja päivässä, päivänkin. Siellä nauttii aamiaisen, kolmen ruokalajin päivällisen, herkulliset smoothiet, opiskelee ranskaa, ottaa aurinkoa, ui, joogaa, käy TRX:ssä ja muilla tunneilla - niin ja salilla. Tuostakin tulee riippuvaiseksi.

Käytävä kuntosalille

Suhteeni joogaan on sellainen vanha rakkaussuhde, joka on uudelleen lämmennyt kuumemmaksi kuin tämän sadekauden asteet (ei ole satanut, on vain kuumimmista kuumin kuu). On mahtavaa taipua asentoon, jossa ei tiedä enää, mikä raaja tulee mistäkin. Astangaan jää helposti koukkuun ja niin jää etenkin balilaiseen joogaopetukseen. Kuumuuskaan ei tee ainakaan vähemmän notkeaksi. Meidän joogasali on ulkona puutarhassa katoksen alla. Vaikka tämä jooga on vahvasti fyysistä, on tunnin alussa ja lopussa myös kokeellisempia juttuja kuten naurujoogaa. (Miesopettajalla on sellainen nauru, ettei siihen voi kuin yhtyä.) Halusin ottaa täältä salilta paljon kuvia, kun se on ollut myös toinen koti tämän syksyn ajan. Täällä on tullut koettua isoja juttuja eikä niillä kaikilla ole paljoa tekemistä liikunnan kanssa.

3V:n uima-allasalue

Allasravintola oikealla

Joulukuusi on täällä aika harvinainen näky.

Tuolla katoksen alla istuttiin silloin, kun maanjäristys iski.

Jooganopettaja ja muuta henkilökuntaa tanssimassa kuusen ympärillä ennen joogan alkua.

Joogasali on käytännössä ulkona.

Lootusasento on tehty kuvaa varten havainnollistamiseksi.

Joogan jälkeen tulee tavattua koulukavereita ja lähdemme suuremmalla porukalla syömään yhteen kantawarunkiin. Nautin vastapuristettua banaanimehua ja pestokanaa balilaisen musiikin soidessa taustalla. Juttelemme koulusta, balilaisista juhlista, siitä mitä on tullut koettua ja mitä haluasi vielä nähdä. Siitä onko kokenut mielestään tarpeeksi ja olisiko tämän ajan voinut viettää jotenkin erilailla. Olen tyytyväinen tähän syksyyn.  Olen nähnyt maailmasta niitä paikkoja, joita halusinkin ja oppinut jotain. Voisin sanoa paljon kritiikkiä koulustamme ja etenkin järjestöstä, jota kautta tulimme tänne. Mutta olen aivan liian tyytyväisessä tilassa, että jaksaisin alkaa siihen nyt. Juttelemme pitkälle myöhäiselle tuntuvaan iltaan. Käymme kaupassa, jossa lähitienoon miehet seuraavat uloskannetusta tv:stä nyrkkeilymatsia. Kokeilen skypeä, mutta luovutan sen suhteen. Suljen verhot, kun lepakot lentävät lasiin. Ja nukahdan.

Tuosta päivästä on jo melkein viikko. Aina kun olen aikonut julkaista yllä olevan tekstin, jotain on tapahtunut. Eilen täältä olivat sähköt poikki. Ei vettä, ei valoja, ei ilmastointia eikä tietenkään nettiä. Porukka makasi parvekkeella katsomassa tähtiä tai katsoi sarjoja niin kauan kuin läppärissä kesti virta. Olin joogassakin, missä valot kyllä paloivat. On sielläkin sattunut sähkökatkoja. Koko joogasali on huojunut kahden kynttilän varassa, kun ei ole mitään pistettä, jota katsoa, mitään millä pitäisi tasapainonsa. Sähkökatkon aikana ajoin kaksi kertaa yhden tutun ravintolan ohi, missä muut jo odottivat. Välillä osa saarta pimenee täysin ja silloin kaikki näyttää kuunvalossa aivan samalta. 

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi, nähdään kahden viikon kuluttua.