The Great Mekong

Vietnamissa Mekong-joella asui kansaa, jota saigonilaiset pitivät kamalan laiskana väkenä. Me kävimme katsomassa, ja siellä he makasivat riippumatoissaan letkeästi. Tuo valtava, aikanaan läpikäymätön suuri mysteeri, kiemurtelee yhdistäen toisiinsa Kiinan, Vietnamin, Kambodžan ja Laosin. Sinä viime syksyn päivänä joella vaihdettiin koko ajan vain pienempää veneeseen, keskipäivän aurinko paistoi ja hatun alle saattoi piiloutua. (Välillä tahtomattani katosin siihen hattuun.) Poljimme polkupyörillä eikä niissä pyörissä ollut jarruja. Renkaat olivat tyhjät, mutta liikennekin rajoittui satunnaisiin banaanin poimijoihin.

Ohitimme viidakossa polkiessa siltoja, joissa aina oli joku nainen heiluttamassa samanlainen hattu päässään. Reittimme varrella oli hautaismaita, joita oli erikoista nähdä taas, sillä Balilla kaikki ruumiit poltettiin. (Tai ei niitä sielläkään heti poltettu, vaan vasta sitten kun perheellä oli rahaa tarpeeksi, ruumiit kaivettiin maasta esiin suuria polttajaisia varten.) Matka oli ehkä tosi kaupallinen. Siellä oli chileläisiä tyttöjä, pariskuntia jostain Euroopasta ja joku englantilainen nuori mies, joka sanoi oppaallemme "No more shops, shops are fucking booring". (Aussi- ja brittituristit ovat turistimatkojen suola.) Ja olihan niitä matkamuistomyymälöitä matkan varrella. Katsoin jotain pulloa, jossa oli käärmeitä ja skorpioneja viinassa (näitä, mitä Aasia on täynnä) ja opaspoika tuli sanomaan "Not for you! Only for man, only for man!" Ihan kiva päivä silti.

Ostin sitten hunajaisia karkkia matkaevääksi Kambodžaan. Siitä maasta seuraavaksi ennen kuin unohdan.

Kuvanottohetkellä olen tarkastanut pyörän kunnon: "Joo, mennään säkällä vaan".

Rush hour!

 

Matiaksen takana makaavaa koiraa ei näkynyt listalla.

 

Melojanaisella oli hullu tahti! Ohitettiin kaikki muut veneet eli voitettiin toi kisa.

Kuvan äijä oli mun suosikkihahmo

Sukelluksia

”Tänään en ole nähnyt ainoatakaan ihmistä/
mutta kun koko päivän satoi lunta/
minusta tuntui kuin olisin ollut tekemisissä kaikkien kanssa- -”

- Pentti Saarikoski

Luen Saarikosken Hämärän tansseja, ja välillä selaan läpi tätä blogia miettien, mitä kaikkea täältä puuttuu. Täältä puuttuvat ainakin sukellukset. Viime viikon aamut ennen töitä olen voinut katsoa Yleltä jotain Kiehtova maailma, Seitsemällä merellä -sarjaa, ja niitä merenalaisia näkyjä katsellessa muistanut omiani Balilla. Sukelluksia tuli lopulta vain kaksi, koska jouduin siirtämään kortin suorittamisen tulevaisuuteen flunssan vuoksi. Toisaalta siitä määrästä ehti jo syttyä kipinä. Jonain päivänä tuota kokemusta täytyy lähteä syventämään.

Sukelsin saksalaisen Michael Haasin opastuksella. Michael näytti Sylvester Stallonelta. Tai ei oikeastaan häneltä yhtään, vaan Rambolta (tämä ei muuten liity yhtään mihinkään). Aivan huikea tyyppi, jonka kanssa keskustelimme menomatkan sukeltamisesta ja paluumatkan politiikasta. Hän oli opettajamme ja samalla valokuuvajamme veden alla. Pojat, jotka tulivat paikalle skoottereilla auton perässä tuntikausia ajaen (alun pitäenkin hyvin tyhmä ajatus), sukelsivat taas aluksi paikallisen oppaan johdolla. Tämä opas teki ”hauskoja” katoamistemppuja ja sitten ilmestyi taas jostain hylyn sisältä. Siinä vähän jännitti se toinen sukellus, jonka me tytöt teimme tämän paikallisen kaverin johdolla Michaelin kuvatessa poikia vuorostaan. Jumalan terve, ei kun kiitos, ei tämä heppu meiltä kadonnut.

Sukellusparinani oli Kira, joka oli myös ensikertalainen. Olimme edellisenä iltana Kiran kanssa katsoneet opetusvideota, joten meillä oli pikkasen tietoa, mitä tulee tapahtumaan. Oikeastaan ainut, mikä meille jäi siitä filmistä mieleen, oli se että varusteet pitää pestä hyvin. ”Ja kuten jo tiedättekin, tämä väline on pestävä huolellisesti käytön jälkeen…”, miesääni toisteli rauhalliseen sävyyn. Jaa, vai sillä tavalla. Se on vähän sama juttu, kun joskus joku yläasteen opettaja hoki kaikilla tunneillaan, että ”Keskeistä tässä on se, että…”. Muistin vain, että olipa paljon keskeistä. Samalla tunnilla saattoi olla yli parikymmentä keskeistä jotain.

Kävelimme mereen ja muutaman kymmenen metrin päästä alkoi hylky. Mitään uima-allaskokeiluja ei tarvittu, vaan harjoittelimme suoraan meressä. Liberty-alus, jolle sukelsimme, oli ollut aikanaan Yhdysvaltain rahtialus, jolla he kuljettivat sotatarvikkeita. Noilla aluksilla oli oma roolinsa Hitlerin kukistamisessa toisessa maailmansodassa. Vuonna 1942 japanilaiset torpedot kuitenkin upottivat tämän Libertyn. Sittemmin hylkyä oli pyritty siirtämään Pohjois-Balille, mutta matka oli pysähtynyt Tulambeniin. Nykyään tuosta pienestä Tulambenin kylästä on tullut varsinainen sukelluskeskus.

Tuo laiva on lastattu korallilla ja se vilisee elämää. Koko Balilla elon ajan olin hyvin tietoinen kyseisestä paikasta, mutta vähän niin kuin Kambodžankin kohdalla; en uskaltanut toivoa sinne pääsyä. Ihan niin kuin unelmat menisivät jotenkin rikki, kun niistä puhuu. Todellisuudessa niitä kohti sukeltaa silloin. No niin, ymmärrätte varmaan, että olin siis jännän äärellä tuolla. Siitä juuri on kysymys.

Yksi asia tuli myös opittua hyvin ennen veteen menoa; ei saa unohtaa hengittää. ”Jos unohtaa hengittää veden alla, niin halvaantuu tai kuolee”, sanottiin. Hengittämisen pitäisi olla maailman helpoin asia. Ja sillä hetkellä se tuntui kaikista vaikeimmalta. Ajattelin vain, että apua mä en hengitä eli mä kuolen. Sitten rauhoituin. Sukellusasennossa kaikki tuntui jo luonnolliselta, hengityskin. Tasasimme painetta ja pian olimmekin lipuneet yli kymmeneen metriin alas - ja syvemmälle.

Näin kalahurrikaaneja, joiden sisään saattoi uida. Oli huikeaa olla sellaisen tornadon sisällä, yksi kaloista. Tai eivät kalat varmaan kaltaisenaan minua pitäneet. Luulen, etteivät ne pitäneet juuri minään… Jotkut otukset olivat metrin mittaisia, mutta en tiedä johtuiko se niistä 15 kilon varusteista ympärillä vai mistä, kun mikään ei ”pelottanut” samalla lailla kuin snorklatessa. Snorklatessa tuntuu, että iho on niin paljas kaikelle kosketukselle näiden eläinten kanssa. Pojat näkivät kuulemma skootterin mittaisia kaloja. Kaiken kaikkiaan hylyssä on arveltu elävän yli 400 kalalajia. Maasta nousi myös ankeriaita. Ne nousivat hiekasta kiemurrellen korkeuksiin ja sitten taas katosivat takaisin alas eikä jäljelle jäänyt kuin hiekkaa. 90-luvun kasvattina sanoisin (muutama jakso Muumilaakson tarinoita), että näyttivät Hattivateilta.

Joku ei vaan tajuu, että ollaan ottamassa ryhmäkuvaa... Kohta Jari alkaa näyttää mulle käsimerkkejä.

Pujahdimme sisään hylyn aukoista. Täysin hylyn sisälle ei turvallisuussyistä saanut mennä. Kumpikaan opettaja ei kadonnut meiltä, mutta opin miten helppoa sukeltaessa on kadottaa kaveri. Meren alla ihmisen kadottaminen on vähän sama kuin kadottaisi ihmisen avaruudessa (joo, molemmista on kokemusta).  Onnistuin aina välillä hukkaamaan sukellusparini. Se meni jotakuinkin näin: Olen Kiran pari, minun pitäisi olla hänen lähellään. Mutta missä on Kira. Käännyn oikealle. Ei. Vasemmalle. Ei sielläkään. Teen 360 astetta pyörähdyksen enkä näe Kiraa. Ei alhaalla. Ei ylhäällä… ei kun kappas siellä! Oikealla yläviistossa. Se on vähän eri kuin etsisi kaveriaan jossain huoneessa; ”Ei kun kappas siellähän se istuu katon rajassa kaapin päällä!”. Onko jollekin muka käynyt näin? (Itse asiassa mulle on käynyt näin ennemminkin, mutta silloin kyseessä oli Kira niminen kissa.)

Merihirviö, joka olisi ehkä syönyt Juuson käden, jollei Jari olisi vetäissyt miestä pois.

Hylky oli mahtava. Monin paikoin tuo yli satametrinen alus oli niin naamioitunut koralliin, ettei sitä enää laivaksi ollut tunnistaa. Eräs poika jutteli, kuinka hän oli sukeltanut tuonne Michaelin kanssa tietämättä siitä, että pohjassa olisi hylky. Hän oli sitten ihmetellyt rakennelmaa veden alla ja sanonut Michaelille, että ihan kuin siellä olisi ollut hylky! – Ei, ne ovat vain mereen kaatuneita palmuja, Michael oli vastannut.