Vaasa Fever

Japanin aivokuume toisessa kädessä, toisessa hepatiitit A ja B. Tai niiltä suojaavat rokotteet, jos tarkkoja ollaan (ja mehän olemme). Onneksi viime päivät olen tarvinnut vain jalkojani kulkiessani pitkin Turkua kulttuurinnälkäisten vanhempien kanssa. Hieman olen vaivannut myös päätäni. Sinne päähän kun kasvoi epäilyksen siemen siitä, haluanko sittenkään lähteä Balille.


Olen ollut myös nostalginen ja muistellut Vaasaa. En kirjoitakaan nyt Balista, vaan Vaasasta. Sari’s Bali -otsikon alle voin laittaa ihan mitä vain. Jos Bali onkin minulle mielentila, jota toteutan muun muassa Pohjanmaalla?

Tein lukion jälkeen metallitöitä viiden miehen kanssa. - Kun kirjoitan sen tähän, se näyttää hassulta. Joskus kadulla havahdun yhä saman tupakan tuoksuun, kuin mitä joku heistä poltti. Sen hetken ajan muistan heidät kaikki… Sitä aikaa on erikoista ajatella jälkikäteen, koska silloin en tiennyt yhtään, kuinka kauan tuo vaihe kestäisi. Nauroimme joka päivä niin, että vatsaani kasvoi pieni six pack. Ulkopuolisille se kaikki oli liian levottoman kuuloista. Vieläkin kun muistelen niitä aikoja, suuni kaartuu hymyyn.


Sitten yhtenä sunnuntaina tuli suruviesti. Kurkiaura lensi yli Mustasaaren kirkon, kun astuimme ulos autoista. Niistä hautajaisista emme tainneet kukaan selvitä kyynelittä. Eikä siellä sen jälkeen koskaan enää ollut samanlaista.


Aina asiat eivät lopu yhtäkkiä, pikemminkin haalistuvat hitaasti. Joskus lopun voi nähdä etukäteen pienistä merkeistä. Toisen Vaasa-ajanjakson päättymisen symboli oli, kun Turun oikiksen sisäänpääsykirjekuoret tipahtivat postiluukusta. En ole asunut Vaasassa kolmeen vuoteen nyt. Tunnen Turkua jo paremmin kuin tuota kaupunkia, joka on merkitty passiini. Olen asunut siellä vain hajanaisia vuosia, mutta sillä paikalla on omat merkityksensä. Viimeksi sinne matkatessani, kävin kurkkaamassa Kauppapuistikolla tutun rapun ikkunasta. Meidän sukunimet olivat yhä paikallaan. Katsoin nimeäni siinä seiskakerroksen kohdalla ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt siihen.


Kadulla kävelevät vastaan samat kadunmiehet; tuollakin sama vihreä takki päällä. Moni entinen merikapteeni näyttää eläneen melko pitkälle. Mansikkapirtelö maistuu yhä samalta lempikahvilassa. Kaikki lempipaikkani ovat kävelymatkan etäisyydellä toisistaan. Tuuli on navakka eikä teineillä ole vieläkään riittävästi vaatteita. Oliver’s Innin asiakkaat eivät tappele ulkona; he laulavat snapsilauluja. Minulle puhutaan ruotsia, kun tulen ravintolaan, suomea, jos hiukseni ovat huonosti. Vaasassa asuessa tein listan asioista, joista en siellä pidä. Nyt monet samat asiat tuntuvat… En tiedä, aika kivoilta.


Yritän sulkea nostalgiahanani. Mutta kun se on auki, Vaasan merivesi tulvii ulos.

Haluanko yhä Balille? - Sata kertaa kyllä. Viisumihakemukset Indonesian suurlähetystöön Helsinkiin on lähetetty. Seuraavaksi hankintalistalla ovat malarianestolääkkeet. Olin viime viikonloppuna eräässä turkulaisessa lähiössä saunomassa ja nyt pelkästään jaloissa on 307 hyttysenpistoa. Mitä saisivatkaan aikaan malariaa kantavat sukulaiset Gilin saarilla? Ei oteta siitä selvää. Haluan Balille, mutta odotukset ovat tällä hetkellä pyöreä nolla. Pitäisi enemmänkin ajatella noin. Ainut mikä on varmaa on, että hiukset kasvavat. Voisin kohta kurkotella tuosta parvekkeelta ja letti yltäisi kadulle (kahdeksas kerros). Ennen Balia pitää käydä Pohjanmaalla. Ja kampaajalla.

Apinat on kuvattu Thaimaassa 2008.

Jos saisin euron jokaisesta pikselistä, mitä tuossa ekassa ja vikassa kuvassa on… saisin yhden euron.

Selamat siang! Aka kabar anak laki-laki? Sudah mandi? Sudah kawin? *

Keväällä, kun poikien kanssa täytettiin vaihtohakemuksia, tulin jo lainanneeksi paljon Balia, Indonesiaa ja muutenkin Kaakkois-Aasiaa käsitteleviä matkaoppaita. Eräässä Malesian oppaassa maata kehuttiin taivaisiin saakka, paratiisiksi, mutta miinuspuolena kirjoittaja koki tarpeelliseksi mainita juomiin laitettavat pillit. Siis kysymättä laittavat sen pillin! Joka kerta! Onhan se nyt yhtä pelleilyä laittaa pinkki pilli keski-ikäisen miehen lasiin. Vähemmästäkin menee hermot ja omistetaan luku kirjassa.

Matkaoppaiden taso vaihtelee ja moni on suunnattu selkeästi enemmän eläkkeellä maailman kiertelyyn ja fiilistelyyn. Olenkin kuullut monen nuoren sanovan, ettei ikinä ostaisi mitään opasta. He ovat eri sanoin kuvailleet, että kirjat sisältävät ohjeita liian kulutetuille reiteille. Johtavat aina siihen pisteeseen asti, missä tukehdutaan turistimassaan. Niin, voi kai se olla niinkin. Mutta kirjat sisältävät paljon myös mielenkiintoista faktaa esimerkiksi maan historiasta ja kulttuurista ylipäänsä. On kovin antoisaa tietää asioiden taustoista, ja se tuo aina korvaamatonta lisäarvoa itse kohteelle. En voi olla ihmettelemättä, että on ihmisiä, jotka poikkeavat esimerkiksi Kampodzhaan täysin tietämättöminä lähihistorian kansanmurhasta, luullen Pol Potin olevan joku paikallinen huvi tai juoma. Pidän muuten kärjistävistä esimerkeistä.

En sanoisi, että matkaoppaat olisivat mikään paras tiedonlähde, mutta ovat ne käteviä kantaa mukana. Tällä suuntavaistolla olen myös oppinut rakastamaan niitä karttoja. Oppaat myös kaikessa minimaalisuudessaan houkuttelevat etsimään asioista lisätietoa. Toisaalta on myös nautinnollista elää matkaa näiden kirjojen kautta jo vähän etukäteen. Se suunnitelluissa matkoissa on parasta, että saa ikään kuin kolme matkaa: haaveilun, varsinaisen ajan paikanpäällä ja muistot.

Olen miettinyt myös muita matkalukemisia. Hyllystäni voisin napata pehmeäkantisena vaikkapa Patriarkan syksyn , Supernaiivin tai kirjan Tokio ei välitä meistä enää. Toisaalta olisi mahtavaa lukea vanhoja paksukais-klassikoita pitkästä aikaa. Vuodet oikeustieteellisessä ovat tenttilukemisineen vieneet tilaa lukuharrastukseltani, mutta Balilla Udayana Universityssä tuskin on niin paljon tenttimateriaalia. Tai ken tietää. Mielenkiinnolla odotan kyllä jo kaikkia oppitunteja ja excursioita. Kiireisenä tulevat pitämään myös mahdollinen sukelluskoulu, joogakoulu, surfikoulu ja mitä näitä nyt on…

Kävellessäni eilen töistä kotiin istahdin hetkeksi Aurajoen rannalle siihen Tuomiokirkkosillan juureen. Seuraani liittyi täysin tuntematon noin kolmekymppinen mies. Hän aloitti kysymällä haluanko kuulla tarinan. En tiedä kuinka monta hyvää tarinaa on alkanut noin, mutta varsin monta huonoa iskuyritystä kyllä. Hän näytti kuitenkin ihan hauskalta ja minä olen aika utelias ihminen. Vastasin siis, että kunhan se on hyvin lyhyt. Kolmen tunnin kuluttua jatkoimme molemmat reittejämme omiin suuntiimme, tietenkin.

Siinä välissä juttelimme kaikesta mahdollisesta. Aurinko oli lempeä ja keskustelu tuntemattoman ihmisen kanssa yksi parhaista pitkään aikaan. Huomasimme jossain kohtaa lukeneemme samoja kirjoja Italo Calvinolta, Mika Waltarilta, Hemingwayltä, John Irwingiäkin juuri saman ikäisinä… Puhuimme kirjoista ja niiden hahmoista. Siitä mikä on minkäkin metafora Kurt Vonnegutilla. Mies lausui minulle pari runoa Arto Melleriltä ja suositteli kirjoja, joista pitäisin. Ehkäpä matkalaukkuuni mahtuisi Sartren Inho tai Waltarin Suuri illusioni.

Trooppiset yöt ovat saapuneet Turkuun. Vaikka en nukkuisi silmällistäkään, niin tämä lämpö on hyvä. Hain tänään loput rokotteet apteekista ja varasin ajan piikeille. Vielä on aikaa.


* Osaan ulkoa otsikon indonesiaa olevat lausahdukset. En tiedä miten (ja miksi), olen kai viljellyt niitä niin paljon kavereille usuttaen “sopiviin” kohtiin keskusteluja. Tarvittaessa olen vain käyttänyt tyttö-sanaa (anak prempuan) pojan sijaan.

Suomeksi: Hyvää päivää! Mitä kuuluu poika? Oletko jo kylpenyt? Oletko jo naimisissa?

En tiedä sitten miten pitkälle noilla lausahduksilla Indonesiassa pääsisi tai että mihin päätyisi. Pakko varmaan oppia Bahasa Indonesian -tunneilla vähän lisää.


Viime kesän yksi parhaita päiviä oli Musen keikka tyttöjen kanssa. Tämä on parempaa kuin hyvää:

Alku

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Muistan joskus pitäneeni siitä, joten ajattelin kokeilla taas. Kirjoitan, että muistaisin tämän… Toisinaan sitä iskee nopea ohuehko muisto jostain, jonka on jo unohtanut joskus - ehkä jopa vuosia sitten. Sillä hetkellä mietin hetken, mitä kaikkea muuta olen mahtanut unohtaa. Paikkoja, ihmisiä ja heidän kanssaan viettettyjä hetkiä, jotka joskus olivat niin tärkeitä, unohtumattomia. Eikä sitten kuitenkaan. Tämä matka on yksi sellainen pitkä hetki, jota haluaisin havannoida, sulkea sitä pulloon ja nostaa vitriiniin. Sieltä sitten katselisin sitä ohuen lasin läpi. Jokaisella vieraalla olisi siitä jokin mielipide, mutta se olisi osa minun muistojani eikä kukaan muu tietäisi, mitä havaintoja jätin ulkopuolelle.

On niin kovin helppoa juosta paikasta toiseen huomaamatta mitään. Saatan kulkea työmatkan satoja kertoja näkemättä jotain kaunista rakennusta, puhumattakaan niistä kaikista rumista. Silti muistan, että tietyssä kohtaa tulee aina vastaan se nainen, joka näyttää koiraltaan. Tässä tapauksessa juurikin näin päin. En ole ollenkaan varma siitä, kiinnitänkö aina huomiota olennaisiin asioihin. Toisinaan se on hauskempi niin.

Ja sitten joskus sitä vain ihminen (lue Sari) eksyy. Tämän täytyy liittyä siihen, etten huomaa niitä rakennuksia… Olen siis mestari kaupunkieksyjä. Osaan hyvin suunnistaa metsässä ja vaikka olen toisinaan  koiran kanssa samoillut vähän hukassa, niin aika helposti olen löytänyt maamerkkini takaisin polulle. Top 3 eksymiseni voisin luonnehtia vaikka näin:

3. Englanti, Lontoo 16-vuotiaana koulukaverin kanssa. Meillä oli käsissämme vastaleivotut sämpylät ja koska niiden piti (tietenkin) pysyä kuumina, juostiin kaupasta hostellille. Paitsi ettei juostu hostellille. Tuli pimeää ja sitten vielä pimeämpää. Tunnit kuluivat kaduilla harhaillessa, kun yritettiin löytää joku, kuka vain, joka osaisi neuvoa. Tapasimme lähinnä vain muita eksyneitä. Kunnes sitten tuli se ihana ihminen ja osasi auttaa. Hostellin aulan läpi juostessamme taisimme vähän kiljahtaa ilosta. Ai, mitä tapahtui sämpylöille? Kylmiä olivat pirulaiset.

2. Egypti, 13-vuotiaana pikkusiskon kanssa. Tämä etelänmatka alkoi niin kivasti, että eksyttiin siskon kanssa heti ensimmäisenä päivänä valtavalle hotellialueelle. Tilannetta ei parantanut se, että armas siskoni astui rannalla lasinsirpaleeseen. Sitä haavaa pestessä Punaisenmeren rannalla tuli melkein toivoton olo. Muovipussi jalassa konkkaavan 11-vuotiaan kanssa me kuitenkin löydettiin määränpäämme. Vanhemmat eivät niin kauhean rennosti tätä ottaneet.

1. Turussa, enpäs kerrokaan ikää. Olin ensimmäisiä kertoja Turussa ja astuin väärään bussiin. Hassusti sitä sitten päädyin jonnekin peltomaisemiin. Otin toisen bussin eikä senkään reitti vienyt ollenkaan sinne, missä minun olisi pitänyt jo olla. Mitä tekee tämä ihana bussikuski; poikkeaa reitiltään ja vie minut oikeaan osoitteeseen! Ajattelin, että “Vau mikä kaupunki“. Samalla viikolla kadulla juoksi vastaan kymmenen alastonta miestä. Nykyään täällä on aika tavallista jo.

Meitä on myös siskon kanssa etsitty Kanadassa, kun eksyimme “jännän äärelle” kauppakeskuksessa emmekä huomanneet ajan kulua. Kanadassa siepataan teinityttöjä, joten paikalliset sukulaiset olivat kauhuissaan. Vanhemmat reagoivat ostamalla meille rannekellot. Aina näillä poluilta poikkeamisilta on myös saanut jotain. Jos ei hienoa kelloa, niin nähnyt jotain mielenkiintoista. Se on myös hienoa huomata pärjäävänsä aika hyvin tuollaisissa tilanteissa. Toisinaan melkein ylpistyn siitä, miten hyvä olen tässä!

Iän myötä eksymiset ovat harventuneet. Seikkailla voi näköjään myös niin, että tietää missä menee. Reilun kuukauden päästä pitäisi mennä Indonesiassa Balin saarella. Sitä ennen on vielä monta työpäivää, päiviä ja öitä  Suomeen jäävien kavereiden kanssa , perheen kanssa vietettyjä hetkiä, Japanin aivokuume ym. -rokotuksia, viisumipapereita ja “rennostelua” Suomen suvessa. Aion nauttia tästä kaikesta.

Tässä kirjoituksessa ei ollut vielä yhtään mitään asiaa (Balista). Eksyinkö aiheesta?  Siellä tulee kuitenkin olemaan kotini elokuun lopusta jouluun. Tämä blogi on myös kuulumisien kertomiseksi Suomeen. Tulen kuvaamaan paljon (yritän olla ottamatta övereitä tässä), joten blogi tulee olemaan myös aika valokuvapainotteinen, luulisin. 

Fiilis on aika odottava, rento ja utelias.

Tähän kirjoitukseen osallistui myös Jukka Poika taustalla soiden: