Sukelsin tunneliin ja sisällä joku sanoi, että mitä jos tämä tunneli on kymmeniä kilometrejä pitkä. Jaa-a mitä jos tuollaisia ajatuksia ei sanottaisi ääneen? Kuvittelin, että ahtaus ja pimeys alkaisivat vähän ahdistaa, mutta ei silti tuona pienenä ohikiitävänä hetkenä. Siitä ei ole pitkä, kun joidenkin koko elämä oli täällä maan alla. Tunneleissa oltiin välillä viikkokausia tulematta lainkaan välillä ylös. Niistä saattoi myös kadota väyliin, jotka veivät jokea pitkin uiden pois.
Näitä käytäviä seuraten, jotka käsipelin vuosikymmenien aikana kaivettiin, olisi päässyt aina Kambodzan rajalle saakka. Toki vain pieni osa tästä verkostosta on auki turisteille. Me saavuimme tänne eräänä kuumana iltapäivänä mukanamme autonkuljettaja ja nuori opas. Opaspoika oli mahtava tietopaketti ja saimme vaellella alueella omienpäin myöhäisestä ajankohdasta johtuen. Vain ampuma-alueella oli väkeä, joka kuului laukauksina metsässä. Sotapeleistä tutut A47:t ja muut aseet sai rahaa vastaan kaapista. Katsoin pikkupojan maksavan pyssystä eikä henkilökunta nostanut katsettaan televisiosta. Armeija tienaa kivasti rahaa harjoittamalla tällaista ampumatoimintaa. Se että se tapahtuu sodan raunioilla, oli jotenkin… En tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Enkä ollut nähnyt vielä Kambodžaa.
Tuona iltapäivänä laukaukset sekoittuvat ukonilmaan, mutta metsässä puut suojasivat sateelta. Kuljimme ansojen vierestä ja kuuntelimme tunneleiden mahdollistamasta sodasta ja rauhasta. Söimme ruokapalaa, joka maistui melkein perunalta, ja joimme teetä. Paluumatkalla maisemat näyttivät hetken kuin Pohjanmaan lakeuksilta. Muistatteko kun lastenohjelmissa joku kaivoi tunnelikuopan liian syvälle ja nousi ylös Kiinassa. Ajattelin, miten voisi vähän harmittaa tässä vaiheessa soittaa vanhemmille, että olen tässä Ilmajoen Osuusmeijerin kohdalla, tunnelia tulin, voisitteko hakea pois. Näihin ajatuksiin olin nukahtaa, kun joku tööttäsi skootterillaan. Matka jatkui tunneleiden yllä.
Yksi sana: sota.Kuinka monelle teistä tulee ensiksi mieleen Vietnamin sota, kun kuulette maan nimen?Kuinka moni tiesi sodasta ennen kuin osasi sijoittaa maata karttapallolle? Kuinka moni on nähnyt enemmän kuin kolme elokuvaa Vietnamin sodasta? Kuinka moni kyllästyi jo kyselyyn, tämähän piti olla blogi? Yi kaksikymmentä vuotta kestänyt sota on rakennettu fiktiivisiksi koko illan elokuviksi niin monta kertaa, että se ei varmasti sinänsä unohdu. Jenkit ainakin käsittelevät ongelmiaan avoimesti. Tämä on lähihistorian haava, jota puretaan terapeuttisesti jakamalla se katsojille ympäri maailman.
Itsekin ostin joskus teini-ikäisenä Ilmestyskirja.Nyt- elokuvan ja muistan katsoneeni sitä viidakossa lipumista aina aamuyön tunneille, kun silmät alkoivat jo verestää. Lopulta Marlon Brandon hahmo erottui siitä pimeydestä. Tuo elokuva ei oikeastaan edes perustunut Vietnamin sotaan, vaan Pimeyden Sydän nimiseen kirjaan, joka sijoittui Afrikkaan. Kirjankin sittemmin luin, mutta se ei taas liity tähän mitenkään.
Myös aidot sotakuvat Vietnamista ovat monelle tuttuja. Varmasti kaikki muistavat sen mustavalkokuvassa alasti juoksevan tytön, joka on saanut napalmia iholleen. Tuosta sodasta on myös lukuisia televisio dokumentteja; ainakin yhden olen nähnyt kertovan pelkästään tuosta tytöstä kuvassa. Noita tarinoita on vain niin monia. Me tutustuimme niistä osaan War Remnants Museumissa. Se oli brutaali, tärkeä, ainutlaatuinen ja brutaali kokemus. Sen sanoinkin jo.Olen vieraillut Ranskan puolella olevassa natsien keskitysleirissä eikä se järkyttänyt mieltä näin paljoa. Sinänsä on äärettömän turhaa edes verrata tällaisia kokemuksia.
En kuvannut museossa paljoa. Kaikkeen näkemäänsä julmuuteen ei tarvitse palata eikä tämä ole paikka esitellä niitä kuvia kuvista. Hyvä, että niitä alkuperäisiä kuvia kuitenkin on. Hyvä, että niin moni taitava valokuvaaja oli siellä. Yksi rankimmista asioista oli nähdä otoksia vielä 2000-luvullakin syntyneistä lapsista, joilla oli epämuodostumia sodassa käytettyjen kemiakaalisten aseiden tähden. Kuvia heistä joista ei tiennyt, oliko heitä yksi monilla kasvoilla vai kaksoset osittain samassa kehossa. Saimme jättää lahjoituksia museon ovilla soittaville sodan uhreille. Kärsimys ei vielä ole ohi, vaan se vain jatkaa syntymistään eri muodoissa.
Eräs nuori vietnamilainen poika sanoi minulle, että heille se ei ollut Vietnamin sota. Se oli Amerikan sota. Ja niinhän se tietenkin on. Vietnam on sotinut lukuisia kertoja muun muassa kiinalaisten, khmerien ja mongolien kanssa. Sodat ovat kuitenkin historiaa. Poika jutteli siitä kuinka he nuoret pitävät amerikkalaisista ihmisistä ja tuotteista, joita USA:sta tulee. Kiinalaisista he eivät pidä. Ainakaan tuotteista, menevät rikki vain. Joka tapauksessa menneet olivat menneitä ja hänen mielestään tärkeämpää on tulevaisuus. Ja koko ajan kun hän puhui, ja hän puhui paljon myös sodasta, hän hymyili.
Vietnamissa törmäsi paljon univormuihin ja nationalismi näkyi toisinaan hyvin vahvasti esimerkiksi nyt vaikka vaalimainoksissa. Museo ei tietenkään ollut puhdas propagandasta. Jako vanhaan ja nuoreen väestöön oli hyvin nähtävissä. Vanhempi väki ei puhunut englantia. Hoidin itselleni apteekistakin matkapahoinvointilääkkeet Kambodžaan menoa varten ihan täysin elekielellä (sillä olisi pitänyt voittaa Aliaksessa, vähintään). Nuoret sen sijaan olivat kansainvälisiä ja kielitaitoisia, todella ulospäin suuntautuneilta ja iloisilta. Kaikki iästä riippumatta olivat ystävällisiä. Traumat eivät näkyneet ulos. Kun katsoo elämää Vietnamissa, ei näe sitä sotaa, vaan näkee eläväisen, upean, vivahteisen maan. Ja se maa on kehittymässä kovaa vauhtia. Tänne kannattaa matkustaa ennen kuin se on vain yksi Malesia tai Singapore.
Where am I? Anonyymissa hotellihuoneessa? – Ei, vaan sairaalassa tiputuksessa. Toisessa kädessä on tippa ja toinen käsi kirjoittaa. Miten tähän tultiin? – Kerron siitä kyllä, mutta mennään ensin siihen millaista oli tätä ennen. (Vietnamista taas toisella kertaa, kun ajankohtaisemmat aiheet on käsitelty.)
Villalta lensi neljä kaveria Australiaan ja me jäimme Jassin kanssa kahden taloon. Heillä oli kohteena Darwin ja jo lentokentällä oli kysytty, että miksi ihmeessä. ”Mitä te tänne tulitte?” ”Ei täällä ole kaverit mitään nähtävää!” ”Tiesittekö te, että täällä on nyt SADEKAUSI?” Aussivirkailijat olivat tuijottaneet neljää blondia suomalaista raapien suuria aussipäitään. ”Noin vähän matkatavaroita?” ”Tulitte tänne neljäksi päiväksi Suomesta asti?!” Sitten enää vakava toivotus: ”Good luck”.
Joka tapauksessa Darwin oli kuulemma ollut mahtava. Samalla se oli ollut vähän kuin Suomi, omassa rinnakkaistodellisuudessaan tuolla alhaalla. Ihmiset olivat olleet lihavia ja vaatimattomia, heitä ei ollut kuin muutama satatuhatta koko cityssä, tiet sellaisia että tekee mieli vuokrata auto, roskat kierrätetty, julkiset kulkeneet ja kaikkialla oli ollut kovin hiljaista ja rauhallista. Paitsi että se oli Australia. Siellä he pitivät sylissään vauvakrokotiileja. Söivät krokotiileja (ymmärsin, ettei niitä samoja vauvoja).Lämpöä oli 30 celsiusta. Ja kaikissa olutpulloissa oli kierrekorkit.
Lähirannalle kokoontuvat paikalliset sunnuntaisin.
Ja tämä ranta onkin pyhitetty hindumenoihin, josta varoittavat kyltit.
Sillä aikaa täällä Balilla maattiin rannalla, venyttiin joogassa, kuljeskeltiin Seminyakin kaupoissa ja kahviloissa ja vaelleltiin Ubudin kaduilla... Australia olisi ollut mahtava, mutta kallis enkä halunnut päätyä finanssiongelmiin. Olemaan ihmisenä eräänlainen Kreikka. Balikin on kuitenkin aika kiva paikka viettää aikaa. Balilla oli myös Jason Mraz pitämässä konserttia Nusa Dualla, mistä kuulimme kivan pikku sattuman kautta. Loppuunmyytyyn konserttiin saatiin liput ja se oli täydellistä. Kaikki oli oikeastaan aika täydellistä.
Yöt satoivat ja jyrähtelivät. Välillä huoneeseen syttyivät valot salaman ajaksi. Päivät olivat silti kauniita, kuuman kosteita niin kuin ne vain sadekaudella ovat. Mraz esiintyi balilaisten temppelirakennusten ja palmujen ympäröimänä. Lavalla oli kaksi miestä, kitara ja pieni rumpu eikä siinä tarvittu muuta. Lipussa luki pienellä fontilla ”You’re loved”.
Tässä kohtaa taxi odotti jo pihassa, mutta aina on aikaa ottaa yksi kuva.
”Vesi nousee huoneeseen”
Nyt on sadekausi. Ottaen sen huomioon on hyvin mahdollista, että sataa. Voisi jopa sanoa, että se on todennäköistä. Kertokaa se niille ystävillenne, jotka ovat täällä vaihdossa ja valittavat facebook päivityksissään, joita ilmestyy kuin sieniä sateella. Pari viikkoa sitten tuo kaikki vain yltyi myrskyksi, mikä oli saako sanoa - jännää. Olen ajanut beeseissä sadehousuissa ja – takissa huppu päässä kypärän alla paikoissa, joissa ei enää tiedä ovatko ne tietä vai joenuomaa.
Tiet alkavat tulvia Balilla hyvin nopeasti. Palmut kaatuilevat jokiteille, kun kaikki käy kunnolla villiksi. Tuolla vedessä kulkiessa tuli mietittyä, että mitä kaikkea siellä seilaakaan vastaan. Äidin muistuttaessa eräästä Ylen ohjelmasta, jossa nuori mies kuoli Thaimaassa, tulin ajatelleeksi varpaankynttäni joka oli juuri irronnut. Mitä kaikkia tauteja tuolla väijyykään?
Parveke unettomana yönä.
Tulviminen ei ollut ainoa sateiden seuraus. Ukonilmat ovat olleet jotain käsittämättömiä. Olen nähnyt monta kertaa taivaan repeävän. Jyrähtely ei jäänyt vain ääneksi, vaan maakin tärisi välillä. Autojen varashälyttimet huusivat kuorossa. Villalla uima-altaan vesi nousi nousemistaan, mutta sitä pystytään säätelemään. Toisin oli parvekkeeni laita (olen ominut tuon tilan, siksi pääte "ni"), jossa vesi ylti seitsemään senttimetriin helposti. Mietin siinä nukkumaan mennessä, saako yöllä nousta vielä äyskäröimään, ettei vesi tule sisään. Pidän sateen äänestä yli kaiken. Täällä se ei vaan enää ole ollut pelkää musiikkia. Se on ollut korvia vihlovaa huutoa ja puhelimessa on pitänyt huutaa sen huudon yli.
Tämä vuodenaika on tuonut myös eläimet taloon. Ihan niin kuin niitä ei muutoinkin vierailisi… Istuin joku aamu Jassin kanssa sohvalla kahvikuppien kanssa katsomassa uutisia, kun Kana käveli olohuoneeseen. Hän katsoi meitä hetken, paapatti jotain, ja käveli pois. Sama vieralija on ajetettu täältä ennenkin pois Kukko Pärssisen seurassa. Sammakoiden määräkin on kasvanut. Ja liskojen ja niiden joilla on siivet. Kaikenlaiset ötökät ryömivät koloistaan, jättävät entiset kotinsa ja muuttavat meille. Jääkaapin takana asuu mörkö. Mutta se ilmestyy aina välillä pelottelemaan sieltä. Sen ääni oli meille tuttu jo varhaisesta alusta.
Hello.
”Maybe ameeba?”
Eläimistä saankin rakennettua aasinsillan siihen, että sisälläni epäillään elävän pikkueläimen. Lääkärit siis eivät ole varmoja vielä, mutta ”Ehkä ameeba”. Maanantaina minulle iski koulussa todella huono olo. Niin huono, että makasin välillä käytävällä penkillä ja riisuin olkapäät paljastavalle paidalle (siitä hyvästä voidaan heittää koulun muurien yli, teoriassa). Ajoin suorinta tietä kotiin, vaikka olisi pitänyt käydä tankilla ja vaikka missä. Menin huoneeseeni ja aloitin siellä matkan, joka kesti monta päivää. Tämä on ollut ehkä yksi elämäni kivuliaimmista viikoista. Vatsatauti, jatkuvat oksentamiset, kuume, pääkipu, niskakipu, sietämätön vatsakipu… Kaikki yhtä aikaa ja lähes koko ajan.
Päivän lehti, päivän pussukat.
Kirjoitin viime kerralla blogissa rehvakkaasti, ettei vatsani ole kovin herkkä ja plaa plaa plaa. Sain tämän taudin/eläimen puhtaasti ironian vuoksi. Yleensähän kipu tulee aaltoina, nyt se on ollut pysyvä tila. Sitten eräänä päivänä se tila väisti ja tulin ulos huoneestani. Henna sanoi, että aivan kuin olisin ollut matkalla joissain. Olin ollut niin kauan poissa. Sairaalassa kuitenkin käytiin hakemassa yhdeksää pilleriä päivään ja nestemäiset lääkkeet päälle. En mielelläni käy sairaaloissa. Olen käynyt siellä lähinnä vain katsomassa ihmisiä, joita ei sitten enää olekaan ollut katsottavana.
Olikin kokemus olla indonesialaisessa sairaalassa, jossa huoneessa oli ehkä viisitoista hoitajaa ja lääkäri. Kaikki eivät kyllä olleet hoitajia, vaan jotain heidän kavereitaan tai ohikulkijoita, jos siitä menosta jotain voi päätellä… Valtava naurunremakka ja härdelli oli käynnissä koko ajan. Se nyt ei tosin ollut yllätys. Balilla saatan kauppakeskuksessa kävellä jonossa viidentoista myyjän perässä ja silti joka vaaterekille riittää vielä vähintään yksi myyjä ja kassoille tietysti aina se viisi ainakin. Työnteko onkin hauskan näköistä joka asiakaspalvelualalla ja työkavereiden kanssa hengailu aika kovassa roolissa. Kukaan ei ole kireä ja kaikilla on aikaa jäädä juttelemaan mukavia. Minua piikittäneet mies ja naishoitaja kikattivat siinä samalla keskenään koko ajan ja heiluivat neulojensa kanssa, että siinä kohtaa tämä ”hauska” systeemi ei ollut niin kiva.
Toipilas
Olin katsonut kaksi ensimmäistä kautta How I Met Your Mother tv-sarjaa pariin päivään, ja kun jaksot loppuivat, iski ikävä ystäviäni ”Barneyta” ja muita. Ja ikävystyin. Toki kaipasin myös oikeita kavereitani, mutta olivat kuka Jakartassa kuka kuntosalilla. Niinpä otin tuona lääkärissäkäyntipäivän iltana skootterin ja kiertelin vähän Seminyakissa lempivintageliikkeissäni katselemassa. Vatsaan vain sattui niin paljon, että pysähtelin koko ajan. Sitten istuin johonkin muusikoiden iltaan ja jäin paikalliseen seurueeseen. Hymyilin, juttelin, nauroin, mutta kipu kasvoi taas niin kovaksi, että oli pakko jättää se mielenkiintoinen taiteilijoiden seura. Kun olin oksentanut taas yön, myönnyin viimein kirjautua sairaalaan.
Kattohuoneistossa.
Ja tässä nyt olen. Huoneeni on neljännessä kerroksessa ja näen ikkunasta Denpasarin kattoja ja katuja. Balilla ei juuri ole näin korkeita rakennuksia (paitsi Kutalla, mutta mitä Balia se on), joten tämä on aika huikeaa. Ystäväni ”Barney” ja muut ovat palanneet kolmannen tuotantokauden myötä(!) ja TV:kin näyttää kuuttakymmentä kanavaa. Tämä on kuin hotelissa ja valitsen kolme ruoka-ateriaani listalta kuin ravintolassa. Ruoka maistuu jo ja se on täällä oikeasti erinomaista. Hoitajat vierailevat koko ajan ja kaikki hoito on ollut sittemmin oikein hyvää. Öisin he hiippailevat taskulamppujen kanssa huoneeseeni tarkistamaan, että tippapulloni on kunnossa. Siihenkin tottuu.
Arvio oli, että muutama päivä täällä maksaisi 20.000.000 Rp. eli vajaa kaksituhatta euroa. Tällaisia tilanteita varten on matkavakuutus ja näitä vakuutuksia sairaalat rakastavat. Seuraan uutisista ASEAN kokouksen tapahtumista Nusa Dualla ja sitä, miten Barack Obaman vierailu on sujunut. Katselen alas ikkunastani, ja mietin, vieläkö valtioiden päämiesten saarellaolo näkyy liikenteen tukkeutumisena. Mahdoton nähdä sitä täältä tornista käsin. On vain noita kattoja ja taas kattoja. Välillä pieniä kujia.
Näytti siltä kuin tässä olisi lähdetty viemään vastasyntynyttä sairaalasta kotiin skootterilla.
Nyt olen taas kotona. Voin erinomaisesti ja ainoastaan harmittaa, ettei tullut ennemmin lähdettyä sairaalaan, jossa meni lopulta vain kolme päivää ja kaksi yötä. Olen tässä lääkärille menossa niin perus suomalainen mies (ei, tässä ei puhuta sen puolueen jäsenyydestä, josta ei saa enää käyttää nimitystä ”persu”), että menen vasta monen murahduksella ohitetun kehotuksen jälkeen. Spesialisti sanoi, että se ei ollut ameeba. En tiedä, mikä se oli, mutta se on poissa nyt. Voit sanoa sitä” bali bellyksi” lääkäri sanoi. Obama oli lähtenyt, kun matkustin pois sairaalasta ja kaikkialla oli kovin hiljaista. Viikko tähän meni, mutta nyt matka on ohi. Miten kivaa onkaan olla takaisin.
Nam, nam, nam! Nam tarkoittaa kai suomeksi miestä, mutta se on niin moniselitteinen sana. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa vähän ruuasta. Vietnamissa pääsee herkuttelemaan niin paikallisen kuin kansainvälisenkin keittiön antimilla todella huokeasti. Kaikki ne opaskirjojen jutut ”kulinaristien mekasta” käyvät toteen. Jos jotain hyvää kolonialismista, niin ranskalaisen keittiön vaikutus, joka on luonut aika kivan makujen sekoituksen.
Vietnamissa saimme monesti myös ”valmistaa” herkkumme itse. Kattila tuotiin lieden kanssa pöytään ja kiehuvaan veteen pudoteltiin taikinapalloja, kasviksia ja mereneläviä. Lihanpalat ja vartaat myös grillattiin ja maustettiin omin pikkukätösin. Fondue- tyyppiset jälkiruuat olivat nekin asiaan kuuluvasti suosiossa. Liedet pöydillä tuntuivat välillä kuumottavilta muutenkin helteisinä päivinä, mutta ne toivat kivan näpertelyulottuvuuden ruokailuun. ”Hei, tämähän on eka kerta, kun me laitetaan ruokaa Balille tulon jälkeen!”
Viini maistui suussa taivaalliselta monen kuukauden tauon jälkeen. Balilla olen kerran maistellut paikallista viiniä, mutta se on jäänyt siihen. Saarella kun viinilasille tulee hintaa monesti enemmän kuin Suomessa, jos sellainen edes kuuluu valikoimaan. Alkoholivero on Balilla korkea, mutta paikallinen pilsneri toimii raikkaana ja hyvänä ruokajuomana, olematta turhan kallis. Vietnamissa punaviinilasi on sen kaksi euroa ja tuontiviinien valikoima on huomattavasti laajempi kuin tuolla koti-Indonesiassa.
Olen aika huoletta laittanut suuhuni kaikkea, mitä mieleni on tehnyt koko reissun ajan heti ensimmäisistä päivistä Balilla lähtien. Vatsani ei ole niin herkkä, että sitä tarvitsisi jännittää, ja muutenkin ilman makumatkailua jäisi yksi osa matkailua kokematta. Tulisuus on mielestäni monesti kiva piirre ruuassa, mutta Vietnamissa heitti se ensimmäisenä iltana vähän yli. Vatsani kanssa päätettiin sitten yhteistuumin tilata seuraavana päivänä ihan kalaa. Siitä lounaasta on otettu alla olevia kuviakin. Turun silakkamarkkinat jäivät tänäkin syksynä väliin, mutta nämä ankeriaan näköiset veijarit, auttoivat pääsemään harmituksesta yli. Oli herkullista ja teki olon autuaaksi siihen asti, kunnes seuraavan kerran tuli nälkä.
Epävarmaa myhäilyä menuta selatessa.
Toinen kaverikuva Antin kanssa, kun näytetään niin hassun samalta.
Sammakot oli lihotettu pulleiksi, mutta en syönyt näitä. Vielä.
Minun lautaseni.
"Jos nyt kevyen keittolounaan ottaisi."
Kaikille tuotiin suuret oluttuopit jäähaloilla pöytään. Kysymättä.
Kalanpäät jätin lautaselle. Lapsena hoitopaikassa olisi jääneet Muumit taas katsomatta.
Henkilökuntakin veti siinä bissee töiden lomassa.
Illallistouhuja.
Grillimestari paistaa ja oppipoika seuraa. Hehe ei nyt kai.
Vielä kuvaa suupaloista.
Oui, c'est moi! Tikut kädessä miten sattuu.
Suomessa Sarvijoen kylässä on nyt aamu ja saankin toivottaa HYVÄÄ ISÄINPÄIVÄÄ PARHAALLE ISKÄLLE! Tänään on isäinpäivän skype. Sitä ennen käyn vielä haukkaamassa jotain hyvää lounaaksi.
Tyttö passintarkastusjonossa käännytetään pois, mutta minä en ole se tyttö. Eikä meillä ole mitään ongelmaa saapua tähän maahan, jossa silmä tottuu univormuihin. Tai on niitä univormuja vaan niin paljon. Sen vain laittaa merkille.
Ja tämä maa on kaunis. Vielä en ole nähnyt kuin Ho Chi Minh Cityn, mutta pidän jo siitä, mitä näen. Vietnamilaiset itse ovat kovin kauniita, vieraanvaraisia, yllättävän sosiaalisia ja kaikin tavoin ystävällisiä. Enkä siis voisi nähdä tätä paikkaa mitenkään muutoin.
Kaupunki näyttää hyvin modernilta ja asukkaat hyvin nuorilta. Niin se on kyllä aina, kun pommit ovat tasanneet maat. Mutta ei puhuta sodasta tänään. Puhutaan muodista, sillä sitä tämä uusi sukupolvi kantaa yllään. Täällä mopot ovat uusia vespoja, kypärät on valittu asun mukaan ja kaiken viimeistelee juuri oikeaa kuosia oleva hengityssuoja. Hengityssuoja, jolla lähes joka toinen vastaantulija peittää suunsa, ei ole vain sellainen apteekista ostettu, vaan jokaisen omaan tyyliin sopiva.
MTV-nuorten vieressä astelee silti perinteiseen riisinviljelijähattuun sonnustautunut mummo, jonka kepin nokassa kulkevat kantamukset. Toisaalta kookosmaidon myy turisteille helpommin, kun sen pukee mielikuviin vanhasta Vietnamista. Ja vanha Vietnamkin elää hiljaa tässä vierellä.
Yksi kovin leimallinen piirre Saigonille on muovituolit. Tämä on pienten eriväristen jakkaroiden luvattu kaupunki. Itsekin istun sellaisella katselemassa liikenteen humua. Samoilla tuoleilla istuu myös miehiä viettämässä teehetkiä tai pelaamassa shakkia, perheitä ruokailemassa tai myyjiä loikoilemassa siestan aikaan. Tuolit levittyvät varsinkin pimeän tullen kaduille, ja ne valuvat melkein tielle asti.
Se kuinka korkealla istuu, kertoo samalla ravintolan hintatasosta. Mitä enemmän tuolisi näyttää siltä, että se on varastettu lasten leikkimökistä, sitä halvemmalla syöt. Jos tuoli on kuin nukkekodista viety, puhutaan jo lähes ilmaisista ruuista. 10 senttimetrin korkeudella katselen maisemia jo aika hauskasta perspektiivistä.
Kadun varrella on mielenkiintoista istua. Ei mihinkään kiire ja kaikki jännä kulkee ohi. En tiedä onko tätä oikeasti edes tapahtunut, sillä mehän olemme menossa koko ajan. Jos näen itseni istumassa tuollaisella tuolilla, se on hyvä mielikuvamatkana tehty lepotauko. Näitä katuja on mahtavaa kävellä, sillä vietnamilaiset ovat todella siistiä kansaa. Olen nähnyt roska-auton menevän ohi useammin kuin bussin.
Täällä on tullutkin liikuttua jalan pitkästä aikaa, sillä välimatkat ovat lyhyitä ja jalkakäytävät ovat siihen suunnattuja (not like Bali). Suojateitäkin on mutta ne ovat aika vekkuleita; saattavat päättyä liikenteenjakajaan, nurmikkoon tai vastaavaan, eli ne eivät käytännössä johda mihinkään. Liikenne on vilkasta ja skoottereilla ajetaan kovaa, mutta se näyttää paljon selkeämmältä kuin kotisaaremme liikenne. Siinä kun Balilla tehdään kaistatkin sinne, missä niitä ei ole (me ohitetaan autoja ajamalla ojissa), niin täällä näyttää olevan enemmän säännöt käytössä.
Ho Chi Minh on myös kitschiä ja neonvaloja. Välkkyvät neonvalot eivät voi olla herättämättä hilpeyttä, entä mitä pitäisi ajatella kermakakkusisusteisista hotelleista ja kahviloista posliinienkeleineen. Aamulla kun astuin hotellin aamupalasaliin ja sen vaaleanpunaisiin röyhelöihin, luulin olevansa Morsiamen isä elokuvassa. En tiedä sattuuko muille tällaisia erehdyksiä.
