American War

Yksi sana: sota.  Kuinka monelle teistä tulee ensiksi mieleen Vietnamin sota, kun kuulette maan nimen?  Kuinka moni tiesi sodasta ennen kuin osasi sijoittaa maata karttapallolle? Kuinka moni on nähnyt enemmän kuin kolme elokuvaa Vietnamin sodasta? Kuinka moni kyllästyi jo kyselyyn, tämähän piti olla blogi? Yi kaksikymmentä vuotta kestänyt sota on rakennettu fiktiivisiksi koko illan elokuviksi niin monta kertaa, että se ei varmasti sinänsä unohdu. Jenkit ainakin käsittelevät ongelmiaan avoimesti. Tämä on lähihistorian haava, jota puretaan terapeuttisesti jakamalla se katsojille ympäri maailman.

Itsekin ostin joskus teini-ikäisenä Ilmestyskirja.Nyt- elokuvan ja muistan katsoneeni sitä viidakossa lipumista aina aamuyön tunneille, kun silmät alkoivat jo verestää. Lopulta Marlon Brandon hahmo erottui siitä pimeydestä. Tuo elokuva ei oikeastaan edes perustunut Vietnamin sotaan, vaan Pimeyden Sydän nimiseen kirjaan, joka sijoittui Afrikkaan. Kirjankin sittemmin luin, mutta se ei taas liity tähän mitenkään.

Myös aidot sotakuvat Vietnamista ovat monelle tuttuja. Varmasti kaikki muistavat sen mustavalkokuvassa alasti juoksevan tytön, joka on saanut napalmia iholleen. Tuosta sodasta on myös lukuisia televisio dokumentteja; ainakin yhden olen nähnyt kertovan pelkästään tuosta tytöstä kuvassa.  Noita tarinoita on vain niin monia. Me tutustuimme niistä osaan War Remnants Museumissa. Se oli brutaali, tärkeä, ainutlaatuinen ja brutaali kokemus. Sen sanoinkin jo.  Olen vieraillut Ranskan puolella olevassa natsien keskitysleirissä eikä se järkyttänyt mieltä näin paljoa. Sinänsä on äärettömän turhaa edes verrata tällaisia kokemuksia.

En kuvannut museossa paljoa. Kaikkeen näkemäänsä julmuuteen ei tarvitse palata eikä tämä ole paikka esitellä niitä kuvia kuvista. Hyvä, että niitä alkuperäisiä kuvia kuitenkin on. Hyvä, että niin moni taitava valokuvaaja oli siellä. Yksi rankimmista asioista oli nähdä otoksia vielä 2000-luvullakin syntyneistä lapsista, joilla oli epämuodostumia sodassa käytettyjen kemiakaalisten aseiden tähden. Kuvia heistä joista ei tiennyt, oliko heitä yksi monilla kasvoilla vai kaksoset osittain samassa kehossa. Saimme jättää lahjoituksia museon ovilla soittaville sodan uhreille. Kärsimys ei vielä ole ohi, vaan se vain jatkaa syntymistään eri muodoissa.

Eräs nuori vietnamilainen poika sanoi minulle, että heille se ei ollut Vietnamin sota. Se oli Amerikan sota. Ja niinhän se tietenkin on. Vietnam on sotinut lukuisia kertoja muun muassa kiinalaisten, khmerien ja mongolien kanssa. Sodat ovat kuitenkin historiaa. Poika jutteli siitä kuinka he nuoret pitävät amerikkalaisista ihmisistä ja tuotteista, joita USA:sta tulee. Kiinalaisista he eivät pidä. Ainakaan tuotteista, menevät rikki vain. Joka tapauksessa menneet olivat menneitä ja hänen mielestään tärkeämpää on tulevaisuus. Ja koko ajan kun hän puhui, ja hän puhui paljon myös sodasta, hän hymyili.

Vietnamissa törmäsi paljon univormuihin ja nationalismi näkyi toisinaan hyvin vahvasti esimerkiksi nyt vaikka vaalimainoksissa. Museo ei tietenkään ollut puhdas propagandasta. Jako vanhaan ja nuoreen väestöön oli hyvin nähtävissä. Vanhempi väki ei puhunut englantia. Hoidin itselleni apteekistakin matkapahoinvointilääkkeet Kambodžaan menoa varten ihan täysin elekielellä (sillä olisi pitänyt voittaa Aliaksessa, vähintään). Nuoret sen sijaan olivat kansainvälisiä ja kielitaitoisia, todella ulospäin suuntautuneilta ja iloisilta. Kaikki iästä riippumatta olivat ystävällisiä. Traumat eivät näkyneet ulos. Kun katsoo elämää Vietnamissa, ei näe sitä sotaa, vaan näkee eläväisen, upean, vivahteisen maan. Ja se maa on kehittymässä kovaa vauhtia. Tänne kannattaa matkustaa ennen kuin se on vain yksi Malesia tai Singapore.