En löytänyt Kuala Lumpurista eksotiikkaa, vaan länsimaalaisuuden tavoittelua. Kaupungissa oli hienoja pilvenpiirtäjiä, mutta niiden ihmettelyn sijaan, ihmetytti enemmän se ihmettely. Että mitä ihmeellistä joissain talossa nyt lopulta on? Ihme ihmettelyä? Ja kuitenkin muistikortistani löytyy aika monta kuvaa Petronas Twin Tower – rakennuksista ja KL Towerista. ja Iltavalaistuksessa ne olivat varsinkin silti varsin kauniita. Ehkä kaiken ei tarvitse kätkeä taakseen sen kummempaa tarinaa, vaan olla vain nätti. Kolme yötä riitti kuitenkin mielestäni aika hyvin tänne. Oli kiva tulla, mutta oli kiva myös lentää pois Saigoniin. Olen kiitollinen siitä, että voin matkustaa näin.
Kaupungista tulee mieleen sana ”raha”. Se on kasvanut kiihtyvällä nopeudella, ahneesti, holtittomasti, nostaen yhä uusia ostoskeskuksia maasta, jättäen katuverkoston osin huomioimatta. Tiesin tästä paikasta etukäteen lähinnä vain, että täällä on paljon pilvenpiirtäjiä ja hyvät ostosmahdollisuudet. Tiesin siis jo aika paljon. Kiiltokuvapuolen rinnalla on myös Denpasaria muistuttavia katuja, joissa väistellään rottia ja varotaan, ettei pudota viemäriaukkoihin (tiedän jonkun joka putosi). Postikortteihin pääsevissä maisemissa on vastakohtaisesti sellaisia katuja, joissa voisi peilailla ja joita reunustavat suihkulähteet.
Länsimaalaisuus ei tarjoa elämyksiä, mutta se helpottaa elämää joiltain osin. Järjestelmäkamerani sisälle oli joutunut jokin roska, minkä vuoksi olin kierrellyt Balin kameraliikkeitä etsien huolto- tai puhdistuspalvelua. Lopputulos oli kuitenkin se, että rakkain esineeni pitäisi lähettää Indonesian pääkaupunkiin Jakartaan Jaavan saarelle huoltoon, millä reissulla se seilaisi ehkä kuukauden päivät. Jokaisessa ottamassani kuvassa oli ollut pieni musta piste jo monta viikkoa eikä sitä kaikista kuvista pystynyt rajaamaan poiskaan. Kuala Lumpur vei pisteet kotiin tarjoamalla Nikon Service Centerin, jossa laitteen tarvitsi olla kokonaiset kaksi tuntia hellässä hoidossa. Olin sillä aikaa itse muun muassa vuoristoradassa, ostoskeskuksen sisällä olevassa huvipuistossa (nuo paikat on täällä kuin omia kaupunkejaan). Takaisin sain aivan kuin uuden Nikonin. Voi sitä iloa ja riemua siitä, mitä nuo enkelit tekivät!
Sain Kuala Lumpurissa myös sellaisia juttuja, mitä olen Balilla kaivannut, kuten juoda kahvia. Huolehdin kyllä Balillakin päivittäisestä kofeiiniannostuksestani, mutta Kualassa nautin hyvin hitaasti jokaisesta aromista. Oli hienoa saada juoda tuota nautintoainetta vaihteeksi ilman sokeria ja sakkaa. Joka päivälle varasin vähintään yhden erikoiskahvin.
Kauppakeskuksiin olisi voinut saada käytettyä koko omaisuuden, mutta shoppailun sijaan säästin matkoille Vietnamissa ja Kambodzhassa. Kosmetiikkaan kuitenkin panostin, koska sain ostettua sellaisia tuotteita, mitä Balilta ei löydä koko saarelta. Tässäkin piti kuitenkin pysyä 100 millilitran ja minigrip-pussin asettamissa rajoissa, sillä lentoja olisi vielä kolme jäljellä ja me matkustamme vain käsimatkatavaroihin tulevien pienten reppujen kanssa.
Oli jokseenkin siistiä huomata miten otettuja malesialaiset olivat, kun heille puhui bahasa indonesiaa. Näiden maiden kielet ovat nimittäin huomattavan samanlaiset ja he ymmärtävät meidän kieltämme kyllä, vaikka kaikkia sanoja ei sanotakaan aivan samoin. Balilla ihmiset eivät välttämättä noteeraa, kun heität heille jotain indonesiaksi (sanovat vain ”Yea yea!”), mutta täällä sillä sai hämmästystä ja kohteliaamman sävyn, jopa suurempaa arvostusta osakseen.
Tornien alla oli hauska kulkea pitkin kaupunkia, mutta kannatti myös ostaa lippu Menara Kuala Lumpuriin (KL Tower, joka TV-mastoineen yltää yhdeksi korkeimmista maailmassa). Sieltä näkikin koko kaupungin. Olen aina tykännyt korkeista paikoista ja siitä että on avaraa ympärillä. Lapsena lempipaikkani oli istua talon katolla, siinä savupiippujen välissä. Otin sinne joskus pienen punaisen päiväkirjani mukaan, jota kirjoittelin siinä ”avarassa tilassa”. Täällä lasit suojasivat ympärillä, mutta taisimme ollakin vähän korkeammalla kuin siellä, missä joskus kirjoitin tarinoita lentämisestä.
Ensimmäisenä päivänä kymmenen päivän matkan jälkeen kuuntelin Chisua ja söin tyhjäksi Sisu-askin. (Oikeasti se oli jotain muuta salmiakkia, jota olin saanut läksiäislahjaksi, mutta tuo kuulosti paremmalta noin.) Täällä Balilla on oltu kai jo kaksi ja puoli kuukautta ja kotimaa oli yhtäkkiä enemmän mielessä kuin koko aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti