Sukelsin tunneliin ja sisällä joku sanoi, että mitä jos tämä tunneli on kymmeniä kilometrejä pitkä. Jaa-a mitä jos tuollaisia ajatuksia ei sanottaisi ääneen? Kuvittelin, että ahtaus ja pimeys alkaisivat vähän ahdistaa, mutta ei silti tuona pienenä ohikiitävänä hetkenä. Siitä ei ole pitkä, kun joidenkin koko elämä oli täällä maan alla. Tunneleissa oltiin välillä viikkokausia tulematta lainkaan välillä ylös. Niistä saattoi myös kadota väyliin, jotka veivät jokea pitkin uiden pois.
Näitä käytäviä seuraten, jotka käsipelin vuosikymmenien aikana kaivettiin, olisi päässyt aina Kambodzan rajalle saakka. Toki vain pieni osa tästä verkostosta on auki turisteille. Me saavuimme tänne eräänä kuumana iltapäivänä mukanamme autonkuljettaja ja nuori opas. Opaspoika oli mahtava tietopaketti ja saimme vaellella alueella omienpäin myöhäisestä ajankohdasta johtuen. Vain ampuma-alueella oli väkeä, joka kuului laukauksina metsässä. Sotapeleistä tutut A47:t ja muut aseet sai rahaa vastaan kaapista. Katsoin pikkupojan maksavan pyssystä eikä henkilökunta nostanut katsettaan televisiosta. Armeija tienaa kivasti rahaa harjoittamalla tällaista ampumatoimintaa. Se että se tapahtuu sodan raunioilla, oli jotenkin… En tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Enkä ollut nähnyt vielä Kambodžaa.
Tuona iltapäivänä laukaukset sekoittuvat ukonilmaan, mutta metsässä puut suojasivat sateelta. Kuljimme ansojen vierestä ja kuuntelimme tunneleiden mahdollistamasta sodasta ja rauhasta. Söimme ruokapalaa, joka maistui melkein perunalta, ja joimme teetä. Paluumatkalla maisemat näyttivät hetken kuin Pohjanmaan lakeuksilta. Muistatteko kun lastenohjelmissa joku kaivoi tunnelikuopan liian syvälle ja nousi ylös Kiinassa. Ajattelin, miten voisi vähän harmittaa tässä vaiheessa soittaa vanhemmille, että olen tässä Ilmajoen Osuusmeijerin kohdalla, tunnelia tulin, voisitteko hakea pois. Näihin ajatuksiin olin nukahtaa, kun joku tööttäsi skootterillaan. Matka jatkui tunneleiden yllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti