Kohtalo heittää kärrynpyörää

Aamuyö 23.09.

Lombokin saarella lakanoissa, joita ei ole vaihdettu ikinä. Ulkona kiekuu kukko neljättä tuntia. Tekisi mieli tappaa tuo eläin. Nyt pitäisi olla Gilin paratiisisaarella, mutta tuli pari muuttujaa matkaan. Aloitetaanpas alusta.

 

Villalla kello herättää kuudelta. Juoksen nopeasti suihkuun vain seisoakseni alasti hanan alla, josta ei tule pisaraakaan vettä. Vesikatko. Kun lopulta vesi alkaa solista, viemäri ei vedä, vaan koko huone täyttyy vedellä. Siinä kaiken lainehtiessa kuuluu huuto oven takaa; - Autokuski odottaa jo pihalla ja  pitää lähtee NYT! - No, mitä helevettiä? Lähtöön piti olla vielä reilu tunti. - Sari, jää sä vain tänne, mut me muut mennään nyt! Puolet tavaroistani on vielä käsissä, puolet repussa, kun astun autoon. Käy ilmi, että pikavenematkan myynyt heppu on antanut meille väärän ajan. Tulee mieleen vain yksi viisikirjaiminen sana, mutta yritän sen sijaan hokea itselleni "This is not like yoooour country!" (ibu Sutsisatsin eli indonesian opettajamme lausahdus). Oikeasti puren hampaista kyllä kohta jo palan. Automatka läpi vuoristomaisemien kestää puolitoistatuntia ja kuski painaa menemään vauhdilla, koska laivat eivät tunnetusti odota.

Satamassa kiire on yllättäen poissa eikä pikavene vain lähde. Oli kova kiire tänne odottamaan, OK, patience patience patience, smile smile smile. Lopulta pikavene lähtee ja meidän pitäisi olla tunnin kuluttua määränpäässämme. Matka sujuu oikeinkin miellyttävästi. Meille tarjotaan vettä ja kurkkupastillit. Sitten 20 minuuttia ennen ensimmäistä Gilin saarta Trawangania kuuluu huudahdus: "Olemme pahoillamme, mutta emme voi jatkaa matkaa - liian vaarallista!" Juuri ennen u-käännöstä näen, kun delfiini hyppää vedestä. Kaunis suuri hyppy juuri siinä ikkunan vieressä. Siitä hypystä alkaa matka takaisin.

 

"No, vene lähtee uudestaa Gileille heti ku päästää takasi satamaa", hoemme kilpaa. Tässä on monta ihmistä väärässä samaan aikaan. Satamassa odottaa kunnon sähläys eikä mikään ole selvää enää. Aina niin ystävällisillä balilaisillakin hymy on hyytynyt. Mistään ei saa mitään tietoa eikä mitään ole organisoitu, not like your country. Jokunen australilainen menettää hermonsa. Lopulta tulee ilmoitus, että tänään ei vene Gileille lähde. Syyksi kerrotaan suuri aallokko, joka on vaaraksi pienelle pikaveneelle. Meille annetaan kaksi vaihtoehtoa; lähteä kotiin tai autolautalla Lombokiin. En näe itseäni palaamassa villalle tänään. Otetaan se Lombok.

 

Tietoa Lombokille lähtevästä lautasta tulee kuin vanhasta kahvinkeittimestä: silloin tällöin tiputtamalla. Lauttoja lähtee pitkin päivää, mutta emme saa tietää lähtöaikoja (tai saamme tietää lukuisia, mutta ne ovat kaikki ristiriidassa) eikä mihinkään voi lähteä ennen kuin paperiasiat on selvitetty. Lauttamatkan kesto on jonkun tiedon mukaan kolme tuntia, toisen viisi. Lombokissa täytyisi taas jatkaa teitä pitkin paljon pohjoisemmaksi kohti erästä kylää, josta saisi veneen Gileille. Siinä välillä tulisi nukkua yö jossain motellissa ja ehkä 24 tunnin päästä tästä hetkestä olisimme Gileille. Jännää. Otetaan se Lombok.  

Australialaiselta surffarijannulta menee loputkin hermonriekaleet; hänen on päästävä Gilin aalloille tänään and money back. Henkilökunta kysyy mieheltä "Kumpi on tärkeämpää: hänen elämänsä ja kaikkien muiden laivassa olevien henget vai surffaus?" - I don't CARE about my life or anybody others! I just wanna SURF!"

Vielä pari tuntia yleistä sähläystä ja astelemme rekkojen mukana autolauttaan. Istahdan puiselle penkille, jossa istun seuraavat neljä tuntia. Välillä käyn alakerrassa, jossa istuu ihmisten enemmistö, Indonesian kansalaiset, katsomassa saippuasarjoja tv:stä tai rukoilemassa Mekkaan päin. (Saiko tästä nyt sellaisen käsityksen, että rukoilin siellä ja tuijottelin telenoveloita?) Käyn kysymässä saako laivasta ostaa oluen. Aha, ei saa. Balilainen värikäs hindulaisuus on vaihtunut lombokilaiseen hillitympään islaminuskoon. Tällaisen johtopäätöksen vetäisen siis heti aluksi. Lombok on selkeästi muslimisaari ja kuvastaa paljon enemmän Indonesiaa kuin Bali, joka on monella tapaa aikamoinen erikoisuus Indosian kymmenistätuhansista saarista. Puisella penkillä aika menee hyvässä seurassa aika siivillä. Siinä olisi voinut naama hajota, mutta nyt heräsi vain seikkailunjano.

 

Myöhään iltapäivällä on maata näkyvissä. Lombok näyttää asuttomattomalta, kuivalta, jotenkin karhean kauniilta. Silti siellä pitäisi asua neljä miljoonaa ihmistä jossain. Bemo eli autonrämä vie meidät läpi suurien maanteiden ja pienien kaupunkien. Täällä liikkenne toimii paremmin kuin Balilla. Skoottereita on paljon vähemmän ja ihmiset matkustavat lähinnä kuorma-autojen lavoilla. Joka 200 metrin välein on valtava moskeija. Turisteja ei näy missään. On täällä kuitenkin tourist office, johon meidät viedään. Selvitämme siellä, että haluasimme Lombokilta Gili Menolle (sinne meidän oli tarkoitus siirtyä Trawanganilta, jonne pikaveneen oli määrä saapua). Selviää, että juuri sille saarelle ei juuri perjantaisin pääse. Päätämme ottaa Gili Airin sitten. Toinen kyyti Lombokissa vie jo majapaikkaamme. Halusimme päästä alle viidellä eurolla yö, ja saammekin hauskan majatalon.

 

Takaisin anonyymissä hotellihuoneessa. Aamun suurin ihmetys on, että kukko on vielä hengissä. Kun suomalasille kukko sanoo "Kukkokiekuu", niin indonesialaisten mukaan se äännähtää "KikkeRikii!". Eipä sano enää kikkerikii, kun päivä valkenee, saamarin elukka. Paikanomistaja, kuskimme kaveri, tuo aamiaiset huoneiden terasseille. Meitä on viisi ja maksamme kahdesta huoneesta yhteensä 200.000 rupiaa eli jotain kolme euroa jokainen, ja aamiainen sisältyy hintaan. Pieni automatka vielä läpi vuoristoteiden ja palmurantojen kunnes saamme nousta Gili Airille vievään veneeseen. Ensimmäisellä Gilillämme astumme veteen ja sitten saareen, joka on vesi. Gili Air on suomeksi Vesi saari.