Pienen punaisen muovituolin päällä

Tyttö passintarkastusjonossa käännytetään pois, mutta minä en ole se tyttö. Eikä meillä ole mitään ongelmaa saapua tähän maahan, jossa silmä tottuu univormuihin. Tai on niitä univormuja vaan niin paljon. Sen vain laittaa merkille.

Ja tämä maa on kaunis. Vielä en ole nähnyt kuin Ho Chi Minh Cityn, mutta pidän jo siitä, mitä näen. Vietnamilaiset itse ovat kovin kauniita, vieraanvaraisia, yllättävän sosiaalisia ja kaikin tavoin ystävällisiä. Enkä siis voisi nähdä tätä paikkaa mitenkään muutoin.

Kaupunki näyttää hyvin modernilta ja asukkaat hyvin nuorilta. Niin se on kyllä aina, kun pommit ovat tasanneet maat. Mutta ei puhuta sodasta tänään. Puhutaan muodista, sillä sitä tämä uusi sukupolvi kantaa yllään. Täällä mopot ovat uusia vespoja, kypärät on valittu asun mukaan ja kaiken viimeistelee juuri oikeaa kuosia oleva hengityssuoja. Hengityssuoja, jolla lähes joka toinen vastaantulija peittää suunsa, ei ole vain sellainen apteekista ostettu, vaan jokaisen omaan tyyliin sopiva.

MTV-nuorten vieressä astelee silti perinteiseen riisinviljelijähattuun sonnustautunut mummo, jonka kepin nokassa kulkevat kantamukset. Toisaalta kookosmaidon myy turisteille helpommin, kun sen pukee mielikuviin vanhasta Vietnamista. Ja vanha Vietnamkin elää hiljaa tässä vierellä.

Yksi kovin leimallinen piirre Saigonille on muovituolit. Tämä on pienten eriväristen jakkaroiden luvattu kaupunki. Itsekin istun sellaisella katselemassa liikenteen humua. Samoilla tuoleilla istuu myös miehiä viettämässä teehetkiä tai pelaamassa shakkia, perheitä ruokailemassa tai myyjiä loikoilemassa siestan aikaan. Tuolit levittyvät varsinkin pimeän tullen kaduille, ja ne valuvat melkein tielle asti.

Se kuinka korkealla istuu, kertoo samalla ravintolan hintatasosta. Mitä enemmän tuolisi näyttää siltä, että se on varastettu lasten leikkimökistä, sitä halvemmalla syöt. Jos tuoli on kuin nukkekodista viety, puhutaan jo lähes ilmaisista ruuista. 10 senttimetrin korkeudella katselen maisemia jo aika hauskasta perspektiivistä.

Kadun varrella on mielenkiintoista istua. Ei mihinkään kiire ja kaikki jännä kulkee ohi. En tiedä onko tätä oikeasti edes tapahtunut, sillä mehän olemme menossa koko ajan. Jos näen itseni istumassa tuollaisella tuolilla, se on hyvä mielikuvamatkana tehty lepotauko. Näitä katuja on mahtavaa kävellä, sillä vietnamilaiset ovat todella siistiä kansaa. Olen nähnyt roska-auton menevän ohi useammin kuin bussin.

Täällä on tullutkin liikuttua jalan pitkästä aikaa, sillä välimatkat ovat lyhyitä ja jalkakäytävät ovat siihen suunnattuja (not like Bali). Suojateitäkin on mutta ne ovat aika vekkuleita; saattavat päättyä liikenteenjakajaan, nurmikkoon tai vastaavaan, eli ne eivät käytännössä johda mihinkään. Liikenne on vilkasta ja skoottereilla ajetaan kovaa, mutta se näyttää paljon selkeämmältä kuin kotisaaremme liikenne. Siinä kun Balilla tehdään kaistatkin sinne, missä niitä ei ole (me ohitetaan autoja ajamalla ojissa), niin täällä näyttää olevan enemmän säännöt käytössä.  

Ho Chi Minh on myös kitschiä ja neonvaloja. Välkkyvät neonvalot eivät voi olla herättämättä hilpeyttä, entä mitä pitäisi ajatella kermakakkusisusteisista hotelleista ja kahviloista posliinienkeleineen. Aamulla kun astuin hotellin aamupalasaliin ja sen vaaleanpunaisiin röyhelöihin, luulin olevansa Morsiamen isä elokuvassa. En tiedä sattuuko muille tällaisia erehdyksiä.