Phnom Penh ei välitä meistä enää

Leikitään, että ollaan hetki Kambodžassa. Se on vain vähän haastavaa, kun ikkunasta näkyy Kallion talojen kattoja (jollain välikatolla on mies tekemässä leukoja), harmaita tyhjiä katuja, lokit raakuvat, ulkona on kylmä, sisällä on kuuma, kaduilla hortoilee muutama taiteilija tai syrjäytymisvaarassa oleva hahmo ja koska join äsken Karhu-oluen. No niin. Ja onhan tässä mennyt aikaa kuukausia, yli puolivuotta Kambodžasta? Mahdotonta sanoa kuinka pitkään. Kuukausia kuitenkin. Sen jälkeen on tapahtunut paljon…

Näin olin kirjoittamassa viikonloppuna, kunnes jokin asia keskeytti ja nyt pääsin viimein palamaan tänne. Kukaan ei vedä leukoja missään, ilma on linnunmaitomaisen pehmeää, katolla jotkut muut juovat olutta, olen joka päivä töiden jälkeen syönyt litran mansikoita puistossa jonkun ystävän kanssa. Hyvää kuuluu, kiitos. Seesteistä elämää (paitsi noiden mansikoiden osalta, mitä se tekee kohta 7 litraa viikossa?), vaikka kesä yleisesti onkin levotonta aikaa.

Kerrontani tulee olemaan lyhyttä, unimaista, muistikuviin pohjautuvaa. On tärkeää saattaa asiat kauniisti loppuun. Se on vain yllättävän vaikeaa. Pidän asioiden aloittamisesta, mutta olen niin huono tässä lopettamis-jutussa. Koko kevään olen juossut paikasta toiseen, joten nyt vasta on aikaa kirjoittaa tänne. Se oli hurja kevät. En itsekään usko niitä juttuja, mitä silloin tapahtui. Voin kertoa niistä juoksuista vaikka siinä ihan viimeisessä kirjoituksessa, että mitä tapahtui Balin jälkeen. Tai sitten en.

Koska ihminen ei ole vain yhdessä paikassa kerrallaan, vaan myös kaikissa niissä paikoissa, joissa on ollut aiemmin, voimme olla seuraavat hetket Phnom Penhissa.

Valitsimme mennä Kambodžaan Vietnamista maanteitä pitkin bussilla. Näin ollen tarkoitus oli ostaa viisumit keskeltä ei mitään, tai siis sieltä maiden  rajalta. Tällaisen viisumin saattoi ostaa ainoastaan US-dollareilla. Ainut ongelma oli siinä, että kukaan ei suostunut Vietnamissa vaihtamaan rahaa dollareiksi. Pankit eivät suostuneet vaihtamaan mitään omistamaamme valuuttaa, koska olimme ilman viisumia Vietnamissa. Jännästi se olisi kyllä toiminut toisin päin eli he olisivat kyllä ottaneet vastaan niitä dollareita. Luotimme siihen, että kansainvälisissä rahanvaihtoyhtiöissä rahan vaihtaminen onnistuu. Väärin luotettu. Sitten yllättäen hotellimme yksi työntekijä sai vaihdettua osan ja osan vaihtoi eräs kultakauppias.

Näin saimme kaikki kokoon ainakin sen 20$, mitä tarvittiin pölyisellä Vietnamin ja Kambodzan rajalla. (Myöhemmin kävi ilmi, että siellä rajalla kävi aika business vanhojen rouvien myydessä yhtä ryppyisiä dollareita.) Bussimatka kesti viisi tai kuusi tuntia ja oikeastaan nukuin sen koko ajan. Välillä tietysti heräsin, kun mitattiin kuume, ja kun huomasin Muammar Gaddafin pari penkkiriviä edempänä.

Gaddafihan verinen pää oli ollut malesialaisen lehden kannessa noin viisi päivää aikaisemmin. Olimme seuranneet niitä uutisia kuolemasta Kuala Lumpurissa, mutta nyt hän oli matkalla Phnom Penhiin meidän kanssamme. Jos kaikilla täytyy olla jossain kaksoisolento, niin voi vain toivoa, että se oma kaksoisolento on vaikka leipuri Torontossa. Muuten länsimaalaiset matkamiehet olivat punakaita, valkotukkaisia miehiä. Osalla heistä oli morsiamet mukana, osalla vasta määränpäässä. Hyvin pitkälti asiakaskunta oli vain aasialaista. Mikä oli oikeastaan yllätys, koska kulkuväline oli ilmastoitu ja matka todella rauhallinen. Rajamuodollisuudet kävivät hyvin helposti, sillä linja-auton henkilökunta hoiti paljolti asioita meitä varten. Asemalla passiin hakattiin muutama leima ja korvaan työnnettiin kuumemittari tai sellaiseksi sen tulkitsin.

Ensimmäisenä tuli varmaan köyhyys. Tulvien peittämät kylät. Maa oli osaksi niin kuiva, että kasvot piti peittää harsoilla ja se keltainen hiekka levisi kaikkialle. Osaksi sama maa oli niin kostea, että eläimet ja ihmiset pakenivat korkeammalle teiden varsille, peltojen muututtua järviksi ja talojen lautoiksi. Näky oli sellainen kuin olisi hypännyt pari vuosisataa johonkin muinaiseen Aasiaan. Toisena taisi tulla se luonnollinen kauneus.

 

Kaikkialla oli kylttejä Cambodian People’s Party. Olisi voinut luulla, että se on ainut puolue, mutta näin ei kuitenkaan ole asia. Silti monet kyltit, jotka nyt olivat englanniksi, herättivät mielikuvituksen. Virastotaloilla oli  nimiä kuten ”Suunnitteluministeriö”. – Jaha, ja siellä sitten ilmeisesti tehdään… suunnitelmia. Millaisia suunnitelmia? – No, kaikenlaisia suunnitelmia! Tuollaisessa maassa missä on viime vuosikymmeninä tapahtunut sellaisia asioita kuin nyt on tapahtunut, niin en voi sille mitään, tulee mieleen yksi George Orwellin romaani ja sen kaikki totuus- ja rakkausministeriöt.  Mutta ei ajatella tätä enempää. "Ajatusrikos oli asia jota ei voinut salata iäti. Sen voi pitää piilossa jonkin aikaa, jopa vuosikaudet, mutta ennemmin tai myöhemmin siitä takuulla jäi kiinni."  (Orwell, Vuonna 1984)

Kaksoisveljeni Antti

Phnom Penhissa vaihdoimme bussin tuk tukiin. Ei siellä sitten paljon muulla kulkupelillä liikuttu, otettiin lopulta kyyti lentokentällekin tuk tukilla huivi kasvoilla. Ensimmäisenä kimppuun hyökänneestä tuk tuk -miehestä tuli aika useasti käytetty kuskimme ja hänen kaverinsa ajoi meidät (huom. autolla) myös myöhemmin läpi yön mm. kelluviin kyliin ja Angor Watille. Jotain hämärää siinä miehessä mielestäni oli, mutta taisin erehtyä hänen kohdallaan. Meillä oli huoneet hotellissa vajaalla neljällä eurolla yöt ja kuvittelimme, että kaikki olisi Kambodžassa halpaa. Mutta taisimme erehtyä sen asian kohdalla; kaikkihan maksoi ihan helvetisti. Kun avasimme Jassin kanssa huoneessa verhot, esiin tuli tiiliseinä. Se oli OK hotelli. Kun lainasin respasta saksia, lähetettiin sieltä poika valvomaan, että mitä teen niillä ja etten vain varasta.

Aina kun tulee uuteen kaupunkiin, kohtaa sen sekasorron. Phnom Penh ei tehnyt siinä poikkeusta. En tiedä mikä siinä on, että ensimmäisenä iltana jokainen matkakaupunki on ihan eri kuin kaikkina sitä seuraavina päivinä. Oikeastaan niissä ensimmäisen illan kaupungeissa äänet ovat voimakkaammat, kadut menevät siellä täällä aivan absurdisti verrattuna seuraaviin päiviin, tunnelma on eri ja onko sitä itsekään sama ihminen silloin. Olen varmaan kirjoittanut tästä asiasta aiemminkin. 

 

Myöhemmin Phnom Penhin luonne tuli esiin. Se näyttää päivisin keltaiselta, se pukeutuu beduiinihuiviin, se ajelee tuk tukilla päivät pitkät, öisin se pimenee kuin olisi säkissä, mutta vetääkin ryhmäliikuntaa joen varrella, se tarjoaa valaistuja drinkkejä, tuntuu hieronnalta joka vähintään vihjailee jostain muusta, se maistuu sammakon reisiltä, tuoksuu siltä kun isoja kissapetoja poltetaan ja joltain makealta. 

Tuollaisia luonnehdintoja on yhtä monta kuin on kertojaa.

Kadun vilinässä näin tosiaan kissaeläimiä vartaissa, kun liekit leimahtelivat teiden varsilla.  Se oli niitä hetkiä, kun taas tunsi olevansa kaukana kotoa. Nyt jälkeenpäin ajateltuna siinä kaupungissa olisi voinut kävellä enemmän. Tuntui, että koko ajan oltiin tuk tukissa ja ympäri kävi maailman piiri.  Me kierreltiin niinä päivinä toki nähtävyyksiä, mutta ehkä tärkeimmistä vain sitten myöhemmin. Välillä tuli rentouduttua kahden ja puolen tunnin mani- ja pedikyydissä. Tajusin niitä reisiä syödessäni, että kynnet näyttivät pahemmilta kuin metallityömiesaikoina (se on muuten aika hyvin tai siis huonosti), joten tuo ei ollut ollenkaan liioiteltu aika käyttää hyvään hoitoon. Menin myös muun muassa hierontaan Jassin kanssa ja se ei tosiaan ollut sellainen hieronta kuin Balilla olimme tottuneet. Tytöt tajusivat kyllä jossain vaiheessa ja kokemus sinänsä.

Totta kai historia näkyi vaikkapa siinä, että ihmiset olivat aika nuoria. Äidit kerjäsivät lapsineen niin, että lapset makasivat kaduilla. Tietenkin oli paljon ihmisiä, joilta puuttui jotain; käsiä jalkoja, silmiä… Kaikilta puuttui varmasti rahaa. On enemmän kuin OK, että turisteilta otetaan massia pois. Useat lähtevät Angor Wattiin ja muihin temppeleihin maksaen siitä kyydistä huomattavia summia. Ja kyllä siitä kannattaakin maksaa.

Jos pääsen vielä joskus Kambodžaan, haluan nähdä enemmän sitä maaseutua. Katselin sitä, kun aurinko nousi ja ajattelin, että siinä on maailman aamu.  Ajattelin myös, että voisinpa kuvata tämän. Tuo viimeinen ajatus on sellainen, mistä pitäisi viimeistään nyt luopua. Vaikka asioita ei olisi ikuistettu, arkistoitu ja esitelty, ovat ne silti olemassa. 

Muuten tässä ei olisi itse ollut olemassa kohta puoleen vuoteen. Laitan silti kameran lataukseen. Ajatusrikos tuli tehtyä jo.

The Great Mekong

Vietnamissa Mekong-joella asui kansaa, jota saigonilaiset pitivät kamalan laiskana väkenä. Me kävimme katsomassa, ja siellä he makasivat riippumatoissaan letkeästi. Tuo valtava, aikanaan läpikäymätön suuri mysteeri, kiemurtelee yhdistäen toisiinsa Kiinan, Vietnamin, Kambodžan ja Laosin. Sinä viime syksyn päivänä joella vaihdettiin koko ajan vain pienempää veneeseen, keskipäivän aurinko paistoi ja hatun alle saattoi piiloutua. (Välillä tahtomattani katosin siihen hattuun.) Poljimme polkupyörillä eikä niissä pyörissä ollut jarruja. Renkaat olivat tyhjät, mutta liikennekin rajoittui satunnaisiin banaanin poimijoihin.

Ohitimme viidakossa polkiessa siltoja, joissa aina oli joku nainen heiluttamassa samanlainen hattu päässään. Reittimme varrella oli hautaismaita, joita oli erikoista nähdä taas, sillä Balilla kaikki ruumiit poltettiin. (Tai ei niitä sielläkään heti poltettu, vaan vasta sitten kun perheellä oli rahaa tarpeeksi, ruumiit kaivettiin maasta esiin suuria polttajaisia varten.) Matka oli ehkä tosi kaupallinen. Siellä oli chileläisiä tyttöjä, pariskuntia jostain Euroopasta ja joku englantilainen nuori mies, joka sanoi oppaallemme "No more shops, shops are fucking booring". (Aussi- ja brittituristit ovat turistimatkojen suola.) Ja olihan niitä matkamuistomyymälöitä matkan varrella. Katsoin jotain pulloa, jossa oli käärmeitä ja skorpioneja viinassa (näitä, mitä Aasia on täynnä) ja opaspoika tuli sanomaan "Not for you! Only for man, only for man!" Ihan kiva päivä silti.

Ostin sitten hunajaisia karkkia matkaevääksi Kambodžaan. Siitä maasta seuraavaksi ennen kuin unohdan.

Kuvanottohetkellä olen tarkastanut pyörän kunnon: "Joo, mennään säkällä vaan".

Rush hour!

 

Matiaksen takana makaavaa koiraa ei näkynyt listalla.

 

Melojanaisella oli hullu tahti! Ohitettiin kaikki muut veneet eli voitettiin toi kisa.

Kuvan äijä oli mun suosikkihahmo

Sukelluksia

”Tänään en ole nähnyt ainoatakaan ihmistä/
mutta kun koko päivän satoi lunta/
minusta tuntui kuin olisin ollut tekemisissä kaikkien kanssa- -”

- Pentti Saarikoski

Luen Saarikosken Hämärän tansseja, ja välillä selaan läpi tätä blogia miettien, mitä kaikkea täältä puuttuu. Täältä puuttuvat ainakin sukellukset. Viime viikon aamut ennen töitä olen voinut katsoa Yleltä jotain Kiehtova maailma, Seitsemällä merellä -sarjaa, ja niitä merenalaisia näkyjä katsellessa muistanut omiani Balilla. Sukelluksia tuli lopulta vain kaksi, koska jouduin siirtämään kortin suorittamisen tulevaisuuteen flunssan vuoksi. Toisaalta siitä määrästä ehti jo syttyä kipinä. Jonain päivänä tuota kokemusta täytyy lähteä syventämään.

Sukelsin saksalaisen Michael Haasin opastuksella. Michael näytti Sylvester Stallonelta. Tai ei oikeastaan häneltä yhtään, vaan Rambolta (tämä ei muuten liity yhtään mihinkään). Aivan huikea tyyppi, jonka kanssa keskustelimme menomatkan sukeltamisesta ja paluumatkan politiikasta. Hän oli opettajamme ja samalla valokuuvajamme veden alla. Pojat, jotka tulivat paikalle skoottereilla auton perässä tuntikausia ajaen (alun pitäenkin hyvin tyhmä ajatus), sukelsivat taas aluksi paikallisen oppaan johdolla. Tämä opas teki ”hauskoja” katoamistemppuja ja sitten ilmestyi taas jostain hylyn sisältä. Siinä vähän jännitti se toinen sukellus, jonka me tytöt teimme tämän paikallisen kaverin johdolla Michaelin kuvatessa poikia vuorostaan. Jumalan terve, ei kun kiitos, ei tämä heppu meiltä kadonnut.

Sukellusparinani oli Kira, joka oli myös ensikertalainen. Olimme edellisenä iltana Kiran kanssa katsoneet opetusvideota, joten meillä oli pikkasen tietoa, mitä tulee tapahtumaan. Oikeastaan ainut, mikä meille jäi siitä filmistä mieleen, oli se että varusteet pitää pestä hyvin. ”Ja kuten jo tiedättekin, tämä väline on pestävä huolellisesti käytön jälkeen…”, miesääni toisteli rauhalliseen sävyyn. Jaa, vai sillä tavalla. Se on vähän sama juttu, kun joskus joku yläasteen opettaja hoki kaikilla tunneillaan, että ”Keskeistä tässä on se, että…”. Muistin vain, että olipa paljon keskeistä. Samalla tunnilla saattoi olla yli parikymmentä keskeistä jotain.

Kävelimme mereen ja muutaman kymmenen metrin päästä alkoi hylky. Mitään uima-allaskokeiluja ei tarvittu, vaan harjoittelimme suoraan meressä. Liberty-alus, jolle sukelsimme, oli ollut aikanaan Yhdysvaltain rahtialus, jolla he kuljettivat sotatarvikkeita. Noilla aluksilla oli oma roolinsa Hitlerin kukistamisessa toisessa maailmansodassa. Vuonna 1942 japanilaiset torpedot kuitenkin upottivat tämän Libertyn. Sittemmin hylkyä oli pyritty siirtämään Pohjois-Balille, mutta matka oli pysähtynyt Tulambeniin. Nykyään tuosta pienestä Tulambenin kylästä on tullut varsinainen sukelluskeskus.

Tuo laiva on lastattu korallilla ja se vilisee elämää. Koko Balilla elon ajan olin hyvin tietoinen kyseisestä paikasta, mutta vähän niin kuin Kambodžankin kohdalla; en uskaltanut toivoa sinne pääsyä. Ihan niin kuin unelmat menisivät jotenkin rikki, kun niistä puhuu. Todellisuudessa niitä kohti sukeltaa silloin. No niin, ymmärrätte varmaan, että olin siis jännän äärellä tuolla. Siitä juuri on kysymys.

Yksi asia tuli myös opittua hyvin ennen veteen menoa; ei saa unohtaa hengittää. ”Jos unohtaa hengittää veden alla, niin halvaantuu tai kuolee”, sanottiin. Hengittämisen pitäisi olla maailman helpoin asia. Ja sillä hetkellä se tuntui kaikista vaikeimmalta. Ajattelin vain, että apua mä en hengitä eli mä kuolen. Sitten rauhoituin. Sukellusasennossa kaikki tuntui jo luonnolliselta, hengityskin. Tasasimme painetta ja pian olimmekin lipuneet yli kymmeneen metriin alas - ja syvemmälle.

Näin kalahurrikaaneja, joiden sisään saattoi uida. Oli huikeaa olla sellaisen tornadon sisällä, yksi kaloista. Tai eivät kalat varmaan kaltaisenaan minua pitäneet. Luulen, etteivät ne pitäneet juuri minään… Jotkut otukset olivat metrin mittaisia, mutta en tiedä johtuiko se niistä 15 kilon varusteista ympärillä vai mistä, kun mikään ei ”pelottanut” samalla lailla kuin snorklatessa. Snorklatessa tuntuu, että iho on niin paljas kaikelle kosketukselle näiden eläinten kanssa. Pojat näkivät kuulemma skootterin mittaisia kaloja. Kaiken kaikkiaan hylyssä on arveltu elävän yli 400 kalalajia. Maasta nousi myös ankeriaita. Ne nousivat hiekasta kiemurrellen korkeuksiin ja sitten taas katosivat takaisin alas eikä jäljelle jäänyt kuin hiekkaa. 90-luvun kasvattina sanoisin (muutama jakso Muumilaakson tarinoita), että näyttivät Hattivateilta.

Joku ei vaan tajuu, että ollaan ottamassa ryhmäkuvaa... Kohta Jari alkaa näyttää mulle käsimerkkejä.

Pujahdimme sisään hylyn aukoista. Täysin hylyn sisälle ei turvallisuussyistä saanut mennä. Kumpikaan opettaja ei kadonnut meiltä, mutta opin miten helppoa sukeltaessa on kadottaa kaveri. Meren alla ihmisen kadottaminen on vähän sama kuin kadottaisi ihmisen avaruudessa (joo, molemmista on kokemusta).  Onnistuin aina välillä hukkaamaan sukellusparini. Se meni jotakuinkin näin: Olen Kiran pari, minun pitäisi olla hänen lähellään. Mutta missä on Kira. Käännyn oikealle. Ei. Vasemmalle. Ei sielläkään. Teen 360 astetta pyörähdyksen enkä näe Kiraa. Ei alhaalla. Ei ylhäällä… ei kun kappas siellä! Oikealla yläviistossa. Se on vähän eri kuin etsisi kaveriaan jossain huoneessa; ”Ei kun kappas siellähän se istuu katon rajassa kaapin päällä!”. Onko jollekin muka käynyt näin? (Itse asiassa mulle on käynyt näin ennemminkin, mutta silloin kyseessä oli Kira niminen kissa.)

Merihirviö, joka olisi ehkä syönyt Juuson käden, jollei Jari olisi vetäissyt miestä pois.

Hylky oli mahtava. Monin paikoin tuo yli satametrinen alus oli niin naamioitunut koralliin, ettei sitä enää laivaksi ollut tunnistaa. Eräs poika jutteli, kuinka hän oli sukeltanut tuonne Michaelin kanssa tietämättä siitä, että pohjassa olisi hylky. Hän oli sitten ihmetellyt rakennelmaa veden alla ja sanonut Michaelille, että ihan kuin siellä olisi ollut hylky! – Ei, ne ovat vain mereen kaatuneita palmuja, Michael oli vastannut.